Saana Lehtinen osallistuu tammikuun vegaanihaasteeseen ja raportoi siitä Groteskille.
Vielä muutamia vuosia sitten vegaanit olivat omituisia ituhippejä. Lähiaikoina vegaanius on kuitenkin alkanut elää yhä enemmän sulassa sovussa raakaruoka- ja fitnessvillityksen kanssa. Trendikkäimmät lifestyle-bloggaajatkin käyvät nykyään Ruohonjuuressa ja tilaavat lattensa soijamaitoon. Julkkis toisensa perään on ilmoittanut lähteneensä mukaan tammikuun vegaanihaasteeseen ja kampanjoinut sosiaalisessa mediassa kasvisruoan puolesta. Musta Barbaarikin on kertonut ryhtyneensä vegaaniksi.
Jos kerran julkkiksetkin, niin kai sitten minäkin. Tipattoman tammikuun sijasta päätin viettää vuoden ensimmäisen kuukauden pelkällä kasvisruoalla itseäni raviten.
Jätin punaisen lihan ja kanan pois ruokavaliostani pian kymmenen vuotta sitten, kun luokkakaverini oli pitänyt minulle palopuheen siitä, kuinka teuraseläimiä kohdellaan. Vaikka moni aavisteli, ettei yläasteen liikuntatunnilla tehty päätökseni tulisi kestämään pahinta teini-ikääni pidemmälle, ei vanhaan ole ollut paluuta.
Teininä podin syvää maailmantuskaa viattomien eläinten kuolemasta, mutta nykyisin minua mietityttävät erityisesti tehotuotanto ja sen ympäristövaikutukset. En pidä siitä ajatuksesta, että ruokaani liittyy kärsimystä. Syön silti edelleen kalaa, kananmunia ja maitotuotteita.
Valehtelisin, jos väittäisin ottaneeni vegaanihaasteen vastaan ennakkoluulottomasti ja pelkkää intoa huokuen. Tälle on monta syytä. Ensinnäkin, kokeilin vuosia sitten vegaanista ruokavaliota, mutta lopputuloksena oli elämä, johon tuntui mahtuvan pelkästään ruoka. Siinä missä joku voi syödä samaa ruokalajia vaikka läpi elämänsä ja tuntea itsensä terveeksi, oma kehoni reagoi vegaaniuteen jatkuvalla väsymyksellä. En usko olevani onnellinen enkä varsinkaan kykeneväinen parantamaan maailmaa, jos elämäni tarkoitus on vitamiineista huolehtiminen.
Toiseksi, en ole jyrkkien ääripäiden ihminen. Vegaaniruokavalio tuntuu omaan ajatusmaailmaani turhan mustavalkoiselta valinnalta. Myös vegaani voi olla taakka ympäristölle. Kolmas syy vegaaniuden vierastamiseen ovat vegaanit itse. Moni tietämäni vegaani on niin rasittava omassa kuplassaan elävä sädekehän kiillottaja, etten ikinä tahtoisi tulla luokitelluksi samaan joukkoon. Siksi jopa Vegaanihaasteen Facebook-sivusta tykkääminen vyörytti pienen häpeän aallon ylitseni. Teki mieli selitellä tutuille, että tämä on vain tällainen toimittajajuttu, en minä nyt oikeasti.
Aloitin haasteeseen liittyvän ajatustyön hyvissä ajoin. Tiesin, että vaikeinta tulisi olemaan maitotuotteista – erityisesti suklaasta, juustosta ja kahvimaidosta – sekä sushista luopuminen. Kaikki, jotka tuntevat minut tietävät, että syön Fazerin sinisen yhdeltä istumalta vähintään kahdesti viikossa ja ettei riemullani ole rajoja, kun pääsen sushibuffettiin.
Tavoitteenani oli saada ennen vuodenvaihdetta aikaan niin paha sushi- ja suklaaähky, etten tammikuussa tahtoisi nähdä vilaustakaan raa’asta kalasta tai kauppojen suklaahyllyistä. Luulin onnistuneeni, mutta jo uudenvuoden yönä pyörin sängyssä levottomana lempiruoat mielessäni ja mietin dramaattisesti samaistuvani kaikkiin ravisuttelevan elämänmuutoksen kokeneisiin.
Viikko 1: Kahvimaitoa metsästämässä
Tammikuun ensimmäinen painui mieleeni päivänä, jona aamurutiineistani laimeni viimeisinkin hohto. Aamukahvin nauttiminen on minulle vähintäänkin pyhä rituaali, joten olin jo pitkään jännittänyt, miltä tuntuisi terästää kahvi täysmaidon sijasta kasvimaidolla. Kun pääsin vihdoin kaatamaan kahviini monen kehumaa Pirkan soijamaitoa, ainakin yksi asia kävi minulle harvinaisen selväksi heti ensimmäisellä kulauksella. Kahvini tulisi maistumaan koko tammikuun kuravedeltä.
Soijamaidon lisäksi moni muukin maku aiheutti yökkäysreaktion. Erehdyin ostamaan vegaanista majoneesia, joka haisi ja näytti erehdyttävän paljon Erikeeperiltä. Hankin myös purkkihummusta, jonka koostumus oli niin omituisen vaahtomaista, että purkin sisältö teki mieli viedä samoin tein laboratorioon tutkittavaksi. Lisäksi ostin innoissani vegaanien riemunkiljahduksin ylistämiä vihiksiä, eli vegaaniversioita lihapiirakasta, ja odotin singahtavani vähintään seitsemänteen taivaaseen. Vihiksetkin olivat pettymys.
Ensimmäiseen vegaaniviikkoon mahtui yksi iloinen yllätys. Ostin kahviini kauramaitoa, jonka makuun tykästyin sen verran, että elämänlaatuni koheni kertaheitolla.
Viikon aikana päähäni on iskostunut entistä lujemmin ajatus itsestäni hedonistina. Kaipaan kahviini lehmänmaitoa ja leipäni päälle juustoa – ja mahdollisimman vaivattomasti. Hyvät maut tekevät minut onnelliseksi, vaikka niihin liittyisikin vähän riistoa. Olen pohtinut paljon sitä, onko ajattelutapani julman itsekäs. En osaa sanoa. Tiedän vain sen, että moni tuntemani vegaani tahtoisi tätä lukiessaan vetäistä minua turpaan.
Viikko 2: Itsekkään nautiskelijan tunnustuksia
Oletin naiivisti uuden ruokavalion noudattamisen olevan helppoa. Kauppareissuni ovat kuitenkin pidentyneet ainakin puolella, kun jokainen purkki ja pakkaus täytyy syynätä perinpohjin. Pientä hämmästelyä on aiheuttanut myös se, miten usein joudun poistumaan kotikulmiltani Kallion punavihreästä kuplasta saadakseni ainoaa hyväksi havaitsemaani kauramaitoa ja suosikkisoijanakkejani. Jos kerran Kalliossa on hankalaa elää vegaanina, kuinkahan tukalat oltavat maunulalaisella vegaanilla on? Puhumattakaan sitten pikkukylien kasvissyöjistä.
Mitä pidemmälle tammikuu on edennyt, sitä väsyneemmäksi itseni tunnen. Vaikka yritän syödä paljon ja monipuolisesti, olo on jatkuvasti aneeminen. Ihan samanlainen kuin silloin, kun kokeilin vegaaniruokavaliota ensimmäistä kertaa.
Olen hiljalleen hyväksynyt vegaaniuden tarkoittavan herkuttelusta pidättäytymistä. Ei enää tajunnanräjäyttävän hyvää maitosuklaata tenttiin lukemisen ohessa tai juustojen maistelua illanistujaisissa. Vegaaniset karkit ja suklaat ovat maistuneet niin mitättömiltä, että jätän herkkujen syömisen suosiolla helmikuulle. Olen siis tahtomattani yhdistänyt urheasti vegaanihaasteen ja herkkulakon.
Vaikeimpina hetkinä olen kironnut vegaaniuden olevan heti syövän jälkeen pahinta, mitä länsimaiselle ihmiselle voi tapahtua. Hauskimpina vegaanihetkinä olen nauranut ääneen Facebookin Paskaa vegaaniruokaa ravintoloissa –ryhmän julkaisuille. Muillakin vegaaneilla on ilmeisesti vaikeaa. Onneksi oman koitokseni loppumiseen on enää pari viikkoa.