Vähän puhuttu ja paljon parjattu miesasialiike on alkanut nostaa päätään. Twitterissä ja keskustelupalstoilla menistit kommentoivat maailman menoa, ja viesti on selvä: naiset ovat pilanneet tämän maailman. Onko tosiaan mahdollista, että yhteiskunnassa pesii joukko miesasiamiehiä, jotka vihaavat naisia? Selvittääksemme haastattelimme Naisasialiiton Unionin vastaavaa pääsihteeriä Taru Anttosta, Profeministimiesten varapuheenjohtaja Bert Bjarlandia, Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajaa Juuso Ernoa sekä Pihtarihuorat-nimeä kantavaa feministikollektiivia.
”Luulen, että naiset ovat paljon vahvempia ja osaavampia kuin mitä tasa-arvopolitiikka antaa ymmärtää.”
Sanotaan, ettei ole mitään väliä mitä teet, sillä joku loukkaantuu kuitenkin. Oli ongelmana sitten Kiinassa tapahtuva tyttövauvojen tappaminen, sukupuolten väliset palkkaerot tai ilmastonmuutos, on kysymys aina sama: ”Entä miehet?” Usein muistetaan mainita myös sotiemme veteraanit ja kuinka sodassa miehet puolustivat maata samalla kun naiset oletettavasti itkivät rakkaan elättäjänsä perään kotona tekemättä yhtään mitään.
Alun toteamus kuului Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajan Juuso Ernon suusta. Erno on miesasialiikkeeseen lukeutuvan järjestön perustajia ja toiminut sen puheenjohtajana alusta asti. Järjestö ei ole kovinkaan monelle tuttu, vaikka se onkin Suomen mittakaavassa alansa suurimpia toimijoita.
Miesasialiikkeestä puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä ne pisteiden ja pilkkujen väärinkäyttäjät, joiden mielestä miehet ovat luomakunnan kruunuja ja naiset kuuluvat keittiöön. Yksi tulokas miesasialiikkeen saralla on amerikkalaislähtöinen Men going their own way -liike. Se kannustaa miehiä hyppäämään pois oravanpyörästä, hylkäämään parisuhteet ja pelin, jossa ei voi voittaa. Miesten on siis aika luottaa miesseuraan, sulkeutua omaan ”manosfääriinsä” ja haistattaa pitkät naisille ja heidän pyörittämälleen yhteiskunnalle.
Näkyvimmin MGTOW-liikettä edustaa Suomessa Miesasia-sivusto, jonka ulosanti on enintään yhtä vakuuttavaa kuin sanan ”manosfääri” käyttö vakavalla naamalla. Sivuston edustaja suostui haastatteluun, mutta alun myötämielisyys muuttui aikatauluongelmiksi kysymysten vastaanottamisen jälkeen. Edustajalta ei siis onnistuttu saamaan kommenteja liittyen muun muassa lukuisiin misogyynisiin kirjoituksiin. Sivusto mainostaa tarjoavansa suoraa puhetta ja lähettävänsä asiallisia uutiskirjeitä. Se sisältää monipuolisesti tekstejä, joissa puidaan tavallisen miehen ongelmia: naisten rumia treffivaatteita, manipuloivia feministejä ja pillun korkeaa hintaa.
Valittamisen lisäksi sivusto tarjoaa myös vinkkejä esimerkiksi elatusmaksujen välttelyyn. Lokaa kaadetaan niin naisten, naisten kuin naistenkin niskaan. Tekstit ovat anonyymeja muiden kuin muualta lainattujen osalta. Kokonaisuuden kruunaavat esimerkiksi lisäravinteiden ”arvostelut”, jotka sisältävät valmistajan tuotekuvia ja pelkkiä kehuja ilman viitteitä siitä, että tuotetta olisi oikeasti edes testattu. Sivusto lupaa sisällöntuottajilleen anonymiteetin, ”helppo käyttöisen” julkaisualustan ja sisältöjen saattamisen sosiaalisiin medioihin ”miljoonien ja taas miljoonien” saataville.
Tässä kohtaa on varmaan syytä mainita, että sivustolla on Facebookissa 512 tykkääjää. Sivustoa on käsitellyt esimerkiksi Nyt, jota sivustolla kuvataan naistenlehdeksi. Kyseisen ”naistenlehden” sivustoa käsittelevä pätkä on kokonaisuudessaan tässä: ”Suomessa MGTOW-sanomaa levittää ainakin kärjistäviä otsikoita käyttävä Miesasia.fi -sivusto, jolla tosin on marginaaliset 231 Facebook- fania.” Kun ottaa huomioon vielä sivuston edustajan haastattelut estävät tiukat aikataulut, näyttäisi siltä, että mikäli naisten ylivallan kaataminen on Miesasia-sivuston varassa, joutuvat kiltit miehet elättämään heitä sortavia naisia vielä pitkän aikaa.
MGTOW-liike ei ole Anttoselle eikä Bjarlandille tuttu. Bjarlandia liikkeen keskeisimmät ajatukset naurattavat. ”Kuulostaa ikävältä”, hän toteaa ja arvelee liikkeen taustalla vaikuttavan esimerkiksi parisuhteissa koetut pettymykset. Myöskään Pihtarihuorat- feministikollektiivin jäsenet eivät ole kuulleet eivätkä edes kiinnostuneet asiasta. Erno tietää kyllä liikkeen, mutta se ei hänen mukaansa edusta sitä, mitä Miesten tasa-arvo ry ajaa. Miesasia-sivusto on siis onneksi misogyniansa kanssa marginaalissa, eikä tuo liikkeelle uskottavuutta tai julkisuutta. Ikävä kyllä sivusto edustaa sitä tyyliä, joka usein mielletään miesasialiikkeelle ominaiseksi.
Millaista tyyliä miesasialiike sitten oikeasti toteuttaa? Esimerkiksi Miessakit, Vihreä miesliike ja Miesten tasa-arvo eivät syytä naisia miesten ja koko yhteiskunnan ongelmista. Järjestöt julkaisevat tiedotteita, lausuntoja ja kommentoivat tasa-arvoon liittyviä uutisia. Henry Laasasen kaltaisten kärkkäiden persoonien lisäksi jäseninä on ihan tavallisia miehiä. Erno kuvailee esimerkiksi avioeroa tapahtumaksi, joka voi saada miehen ajattelemaan, että ympäröivä yhteiskunta ei olekaan niin tasa-arvoinen kuin hän on tähän asti luullut.
Miesasialiike ei siis lähde liikkeelle siitä, että naiset tulisi tunkea takaisin sukkia parsimaan, vaan kiinnittää huomiota niihin keskusteluihin ja säädöksiin, joissa miesten näkökulma on unohdettu. Tällainen on Ernon mukaan esimerkiksi pakolaiskeskustelu.
”Konfliktivyöhykkeellä nuoret miehet ovat kaikkein suurimmassa vaarassa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät naiset, lapset ja vanhukset olisi myös. Usein miehet ovat kuitenkin niitä, jotka tapetaan ensimmäisenä. Tottakai se on aika ymmärrettävää, että tällä porukalla on tietty motivaatio lähteä sieltä äkkiä livohkaan, varsinkin jos on tällainen sisällissodan kaltainen tilanne kuten Syyriassa, jossa ei automaattisesti ole niin sanottua omaa puolta.”, Erno selittää. Hän kuvailee miesten olevan perinteisesti käytettävissä – nuoria miehiä lähetetään sotimaan ja heidän oletetaan uhraavan henkensä.
Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland kritisoi miesasialiikettä esimerkiksi väkivallasta ja muista sellaisista aiheista, joissa mies voisi olla useammin syyllinen kuin uhri, vaikenemisesta. Bjarlandin mukaan esimerkiksi Miessakit-yhdistys ei halua leimautua virallisesti antifeministiseksi, mutta rivien välistä voi lukea heidän kokevan tilanteen usein sukupuolten väliseksi sodaksi. Näissä piireissä Profeministimiehet nähdään pettureina. ”Valveutuneimmat miehethän alkavat tajuta, että kohta miehet ovat niitä, jotka tarvitsevat feminismiä”, naurahtaa Bjarland.
Miesasialiike nähdään usein vastavoimana feminismille, mutta mitä feminismi oikeastaan on? Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismille on seuraava: ”naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike”. Naisasialiitto Unionin vastaavan pääsihteerin Taru Anttosen mukaan tasa-arvo on feminismin tavoite ja feminismi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Henkilö, joka kutsuu itseään feministiksi, mutta ei kannata aitoa tasa-arvoa, ei ole ymmärtänyt feminismin merkitystä.
Erno käsittää asian toisin. Hänen mukaansa feminismi tarkoittaa nimenomaan naisasialiikettä. Hän ei kuitenkaan teilaa feminismiä – miesasialiike ja feministit jakavat Ernon mukaan saman tavoitteen, tasa-arvon. Ero on Ernon mukaan liikkeiden lähtökohdissa, painopisteissä ja teemoissa. Ernon mukaan feminismi on ideologia, jolla ”aina välillä tuntuu olevan tämmöinen perinteinen patriarkaalinen systeemi, joka selittää suurin piirtein kaiken maailmassa”, kun taas miesliikkeeltä tällainen teoreettinen viitekehys puuttuu.
Ernolle tasa-arvo sukupuolten välillä on esimerkiksi sitä, että henkilöllä on sukupuolestaan riippumatta samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Erno tuo esiin myös sen, että osa feministeistä ei näe tasa-arvoa lainkaan samalla tavalla kuin miesasialiike. Hän ei halua kuitenkaan määritellä miesasialiikettä feminismin kautta anti- tai profeminstiseksi. Ernon ajatukset tasa-arvosta ja toisaalta feminismistä ovat siis jokseenkin ristiriitaiset, eikä hänellä selvästikään ole täyttä ymmärrystä feminismin tavoitteista.
Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland sen sijaan määrittelee yhdistyksen juuri feminismin kautta. Bjarland korostaa, ettei ole feministi, sillä ei koe voivansa ikinä täysin ymmärtää sitä, miltä tuntuu olla nainen tässä yhteiskunnassa. Profeministimiehet tukevat feminismiä esimerkiksi levittämällä tietoa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavasta White Ribbon -kampanjasta.
Bjarland itse on ollut Profeministimiehien edustajana mukana esimerkiksi Amnestyn Joku raja -kampanjassa. Hän kuvailee olevansa vastaavissa projekteissa usein ainoa mies. Järjestön toiminta on hiipunut viime vuosina, joten jäsenet pohtivat lapun laittamista luukulle ja liittymistä Feministiseen puolueeseen. ”Mahdollisesti perustettaisiin sinne joku miesjaosto”, Bjarland pohtii.
Mikäli feminismin aito perusajatus ei ole kaikille tuttu, ainakin termi feminazi on.
Nimityksellä tarkoitetaan miehiä vihaavaa raivotarta, joka ei ymmärrä kotiäitejä ja vaatii naisille 666 kertaa korkeampaa palkkaa. Anttosen mukaan feminazi on lähinnä urbaani legenda ja valitettava osoitus siitä, että antifeministit ovat saaneet väärän mielikuvansa elämään.
”Ruotsissa tilanne on aika erilainen kuin Suomessa. Siellä lähes kaikki puolueet ovat julistautuneet feministisiksi, eikä sanalla ole yhtä negatiivista leimaa kuin mikä sille Suomessa ollaan onnistuttu luomaan.” Myös Bjarland puhuu Suomen asenneilmaston eroista länsinaapuriin verrattuna. ”Täällähän feminismi määritellään usein niin, että se on oikeuksien ottamista miehiltä ja antamista naisille. Ruotsissa tasa-arvoa on, että sukupuolen ei pitäisi mitenkään määritellä ihmisen oikeuksia tai velvollisuuksia, vaan olla tavallaan näkymätön.”
Länsituulen soisi saapuvan jälleen ja tuovan muutakin kuin lämpimän viestin, sillä antifeminismiä on havaittavissa eri puolilla yhteiskunnallista keskustelua. On täysin hyväksyttävää ilmoittaa kannattavansa tasa-arvoa ja ettei ole feministi – tai että ei kannata feminismiä, sillä ei vihaa miehiä. Antifeminismin salonkikelpoistuminen huolestuttaa Naisasialiitto Unionia. Anttonen uskoo, että etenkin antifeminististen naisten tapauksissa kyse on kuitenkin väärinkäsityksestä. Feminismi kun ei ole miesvihaa.
Mistä kumpuaa tarve miesasialiikkeelle, jos feminismi edustaa kaikkia sukupuolia? Kaikkien mukaan feminismi ei aja jokaisen sukupuolen, vaan pelkästään naisten etuja. Kokevatko miehet olevansa uhattuina ja nousevat siksi vastarintaan?
Erno ei ajattele asian olevan näin. Hänen mukaansa miesten ongelmista on puhuttu vähemmän eikä niihin olla yhtä halukkaita puuttumaan. Anttonen arvelee, että jotkut kokevat tutun ja tietyllä tapaa hyväksi havaitun roolinsa olevan uhattuna ja haluavat siksi puolustaa perinteisiä arvoja.
”Huomioimatta jää, että feminismi nimenomaan laventaisi sukupuolirooleja, jotta kaikenlaiset miehenä ja naisena olemisen tavat olisivat hyväksyttyjä. Sukupuolia on myös enemmän kuin kaksi, feminismi tarkoittaa vapautta olla oma itsensä.”, Anttonen täsmentää. Pihtarihuorat-nimeä kantavan feministikollektiivin jäsen Gertrud Rosegarden taas kuvailee tarpeen olevan vanhan maailman äänekkäitä kuolinkorahduksia.
Kaikki haastatteluun vastanneet tunnustavat sukupuolten kirjon olevan moninainen. ”Binääriajattelusta on luovuttava ja lainsäädäntöä muokattava, jotta sukupuolten moninaisuus tunnustetaan kaikilla tasoilla”, kommentoi Pihtarihuorat-kollektiivin jäsen nimimerkillä Sullemäen Anna. Edes konservatiiviseksi mielletyn miesasialiikkeen Erno ei allekirjoita väitettä vain kahdesta sukupuolesta. ”Ihminen tietysti on mitä on. Lähtökohtaisesti kaikilla pitäisi olla samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Tottakai tämä koskee kaikkia siitä riippumatta, mitä he ovat tai miksi he kokevat itsensä”, Erno toteaa.
Naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ollaan myös samoilla linjoilla. Bjarland, Anttonen ja Erno puhuvat kaikki kulttuurista ja asenteista. Bjarlandin ja Ernon mukaan kyse on myös häpeästä: miehen voi olla vaikeampi kertoa joutuneensa rikoksen kohteeksi. Uhri voi pelätä leimautuvansa, menettävänsä kasvonsa. Bjarland huomauttaa, että seksuaalisuutta käytetään usein myös vallan välineenä. Bjarland tai Erno eivät käsittele naisten leimautumista tai häpeän tunteita. Seksuaalisuus vallan välineenä jää myös vaille syvällisempää pohdintaa.
Erno tuomitsee slutshamingin, ahdistelevien viestien lähettelyn ja baarikähminnät. Hän ei myöskään laske himokkaiden viestien lähettelyä kehuna otettavaksi huomioimiseksi. Esimerkiksi #tissiviikko-kampanjaan osallistuneiden saamat törkyviestit eivät Ernon mukaan ole oikeutettuja, vaikka hän onkin hieman epäileväinen kampanjan toimintatapojen suhteen. Hän kuitenkin korostaa, että alatyylinen heittely ei ole missään nimessä hyväksyttävää eikä rakentavaa.
Määrittelyeroista huolimatta Naisasialiitto Unionilla ja Miesten tasa-arvo ry:llä on suhteellisen paljon yhtymäkohtia. Molemmat kannattavat esimerkiksi asevelvollisuuden tasa-arvoistamista ja isien aseman parempaa huomioimista huoltajuuskiistoissa. Myös järjestöjen vaikuttamistavat ovat samantyyliset. Toisin kuin internetissä anonyymisti toimivat Pihtarihuorat tai Miesasia-sivusto, nämä kaksi toimivat virallisempia reittejä. Molemmat pyrkivät muuttamaan yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita etenkin lainsäädännön kautta, vetoamalla päättäjiin ja osallistumalla julkiseen keskusteluun.
Erno ei kuitenkaan usko, että järjestöillä on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa. Hän kuvailee tapausta, jossa Miesten tasa-arvo ry ei saanut tilaa tasa-arvopäivillä, vaan joutui puhumaan ”suurin piirtein seinille”. Valtavirtamedia on hänen mukaansa värittynyttä: esimerkiksi parisuhdeväkivallasta puhuttaessa kaikki haastateltavat saattavat olla naisia, jolloin syntyy kuva, että ongelma ei kosketa miehiä.
Yhdistys esittää usein sosiaalisessa mediassa hyvin kärkkäitä kommentteja. Edustavatko nämä kommentit tosiaan järjestöä ja sen toimintamalleja? ”Eivät”, vastaa Erno. Hänen mukaansa rajut kommentit ovat välttämättömiä huomion saamiseksi. ”Jos kommentit ovat hyvin perusteltuja ja hyvin monipuolisia, niin ne käytännössä häviävät kun kukaan ei vastaa niihin ja mitään ei tapahdu”, hän kuvailee.
Erno myöntää järjestön kärsivän jonkinlaisesta julkisuusongelmasta. Hän ei kuitenkaan näe tarpeellisena irtisanoutua Miesasia- sivuston tyylisistä julkaisuista. Ernon mukaan irtisanoutumiselle ei ole nähty tarvetta, sillä he eivät ole koskaan väittäneet olevansa yhteyksissä Miesasia-sivuston tyyppisiin tahoihin.
Mielipiteitä jakavista puheistaan tunnettu Henry Laasanen nostetaan usein miesasialiikkeen kasvoiksi. Myöskään tämä ei ole Ernon mielestä ongelma, sillä vaikka useat Laasasen mielipiteet eroavatkin järjestön linjasta, on joukossa myös yhteisiä arvoja. Erno ei osaa kommentoida sitä, onko Laasasen esittäminen julkisuudessa liikkeen puhujana ongelmallista. Järjestön julkisuuskuva on jokseenkin sekalainen.
Tasa-arvokolikon kaksi puolta pidetään visusti erillään. Pyritään luomaan kuvaa jonkinlaisesta sukupuolten välisestä sodasta, jossa kukaan ei voita. Feministit ja maskulistit asetetaan lähtökohtaisesti vastakkain. Miksi he eivät tee yhteistyötä?
Anttonen korostaa, että Unionin yhteistyöperiaatteisiin kuuluu, että kenen tahansa kanssa ei leikitä. Unioni ei tee yhteistyötä eikä suostu keskustelemaan lainkaan esimerkiksi sellaisten antifeminististen tahojen kanssa, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Ei siis riitä, että jossakin asiassa olisi samat tavoitteet, vaan yhteistyömahdollisuuksia punnittaessa tarkastellaan koko kuvaa.
Erno lisäisi yhteistyötä feministien kanssa mieluusti. ”Me ei ajeta paluuta mihinkään 50- luvulle eikä meillä ole mitään utopistisia ajatuksia”, Erno tiivistää. ”Me ei vaadita mitään ihmeitä vaan pikkuisen tasapuolisempaa linjaa. Sen nyt ei pitäisi olla keneltäkään pois.”
Voisivatko feministit ja maskulistit siis kohdata neutraalilla maaperällä?
Sitä Erno toivoo. ”Silloin kun itse olen ollut esimerkiksi naisjärjestöjen edustajien kanssa tekemisissä, niin ei meillä ole ollut mitään ongelmaa – ei oltu toistemme kurkuissa kiinni tai mitään sellaista. Ihan sivistyneesti on voitu asioista keskustella, vaikka oltaisiin ehkä joistain asioista oltu eri mieltäkin.” Hän lisää, että järjestön kritiikki kohdistuu viranomaisiin ja poliittisiin päättäjiin – ei naisiin. Esimerkiksi poikien huonompi koulumenestys ei ole naisten syytä, vaan tilannetta ylläpitävät asenteet ja rakenteet, sekä yksilöiden oma toiminta.
Ongelmana tuntuu olevan ennen kaikkea tiedon puute – maskulistit näkevät feministien ajavan vain naisten asioita ja toimivat siksi vastavoimana. Median rooli tiedon välittäjänä korostuu, kun osapuolet eivät tunne toisiaan kunnolla. Anttonen ja Erno puhuvat molemmat median luomasta turhasta vastakkainasettelusta. Erno kuvailee tilannetta harmillliseksi. ”Jos jotain toistetaan tarpeeksi monta kertaa, niin ajatellaan, että näinhän se on.”
Klikkijournalismin vallatessa lisää tilaa ei ole yllättävää, että vain kärkkäimmät kommentit saavat julkisuutta. Kärjistäen voisi sanoa, että media myös ylläpitää luomaansa vastakkainasettelua.
Välejä hiertää myös kokemus suosimisesta. Miesasialiikkeen piirissä median koetaan antavan feministeille enemmän tilaa. Erno myös arvelee feministien saavan valtion tukea, toisin kuin Miesten tasa-arvo ry, sillä tasa-arvo käsitetään usein naisasian teemaksi. Anttonen teilaa nämä väitteet ainakin Unionin kohdalta. Unioni saa valtion tukea vain opetusministeriöltä, ja tuen turvin kustannetaan järjestön Tulva-lehteä. Muu toiminta rahoitetaan esimerkiksi jäsenmaksuilla ja kiinteistöjen vuokratuloilla.
Olisiko yhteistyö sitten mahdollista, jos molemmat osapuolet olisivat täysin perillä vastapuolesta? Ehkäpä. Mikäli molemmat osapuolet ilmoittavat pyrkivänsä tasa-arvoon, voisi yhteistyön odottaa onnistuvan. Voisiko yhteistyö sitten tulevaisuudessa synnyttää laajemman liikkeen tasa-arvon edistämiseksi?
Anttonen ei tyrmää ajatusta. Hän kuitenkin toivoisi miesasialiikkeiltä voimakasta irtisanoutumista rasistista ja naisvihamielistä mölyä pitävistä tahoista. Rapautuneen julkisivun vuoksi miesasialiike ei näyttäydy kovinkaan houkuttelevana yhteistyökumppanina.
Miksi yhteistyötä tulisi edes tehdä? Molemmat leirit vaikuttavat olevan tyytyväisiä omaan toimintaansa. Erno arvelee, että naisasiajärjestöillä ja etenkin tasa-arvoviranomaisilla ei olisi voimien yhdistämisessä ”mitään voitettavaa” ja että muutos vaatisi heiltä enemmän kuin vaikkapa Miesten tasa-arvo ry:ltä. Vallan yhteistoiminnallisen puolen huomioiminen voisi kuitenkin olla avuksi. Monen pienen järjestön valta olisi yhdessä suurempi kuin yhden ison toimijan – tässä tapauksessa konservatiivisten ja kapeakatseisten kansan syvien rivien – ja näin kykeneväinen suurempaan hyvään. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.
Tällä hetkellä tasa-arvon tiellä on vielä monia esteitä. Bjarland pukee sanoiksi niistä suurimman: ”Ei se kauheasti kiinnosta tällaista kadunmiestä, feminismi.” Siinä Bjarland on oikeassa ja samalla väärässä. Feminismihän kiinnostaa kadunmiehiä – esimerkiksi sellaisia kuin Juuso Erno. He eivät vain osaa kutsua sitä siksi.