TEKSTI Anna Jaakonaho
Jokakeväinen työnhakukiima. Siitä on ruusuinen kuva vielä ennen joulua, jolloin näen mielikuvissani Aarresaaren ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Rantaviivalle päästyäni Aarresaari ei kuitenkaan ole sitä, miltä se vielä ulapalta näytti. Mieleni valtaa epävarmuus omista kyvyistäni, enkä ole koskaan tuntenut itseäni näin näkymättömäksi. Mietin, miksen ole ollut taitavampi verkostoituja.
Niin, miksiköhän?
Jo pelkkä sana aiheuttaa suun kuivumista ja elohiiren poskipäähän. Verkostoitumista epäaidompaa puuhaa ei ole, ja harrasteesta saakin helposti vain tekohymyn rampauttamat suupielet. Systemaattinen verkostoituja tekee itsestään helposti vain puhuvan pään ja kävelevän CV:n. Vauhdissa saattaa jopa unohtua, miksi tätä tekee.
Verkostoituminen on kuitenkin pahinta, jos mielessä on vain päämäärä. Silloin se on jotain arkitekemisestä ja -ajattelusta irrallista. Jotain, mistä puuttuu aito vuorovaikutus. Jos lähtee ehdoin tahdoin verkostoitumaan, voi olla, ettei saa aikaan yhtäkään uutta, toimivaa verkostoa – edes muutamaa kytköstä. Kukaan ei halua olla toiselle vain hyöty, vaan vähintäänkin myös ihminen.
Tämänhän kaikki kuitenkin jo tietävät. Silti tuntuu, että sääntöjä tulkitaan eri tavoin.
On pelottavaa ajatella, millainen epäluulo työmaailman suhdeverkostoissa vallitsee. Koskaan ei voi tietää, hymyileekö tuokin minun asioistani muka kiinnostuneena vain, koska näkee minussa potentiaalisen resurssin. Toisaalta ilmiö saattaa esiintyä myös käänteisenä. Esimerkiksi LinkedInissä ystävät saattavat muuttua kilpailijoiksi. Koko seuraajien ja seurattavien yhteisö koostuukin vain uhkista omalle menestykselle.
Nämä ovat tietysti vain äärimmäisiä kärjistyksiä. Joskus voi silti olla vaikea nähdä, että työelämän ihmissuhteissa pätee se aivan sama, välttämätön peruslähtökohta kuin ystävyydessäkin: vastavuoroisuus. On vaikeaa kuvitella kovinkaan aitoa ihmissuhdetta ilman, että molemmat tuovat peliin jotain.
Näiden mietteiden jälkeen tuntuu itsestään selvältä, etten aio tulevaisuudessakaan verkostoitua. Sen sijaan vietän aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin ja joiden tekemisistä voi olla aidosti kiinnostunut. Tulevaisuudessa kuka tahansa nykyisistä ystävistäni voi olla työkaverini. He ovat kaikista arvokkain verkostoni, kaikilla elämänalueilla. Ehkä joku heistä jopa palkkaa minut – unohtamatta tietysti sitä, että saatan tehdä itse saman muille.
