Rentoutuskelluntaa tarjoavat yritykset mainostavat kellunnan olevan mullistava kokemus minimaalisella vaivannäöllä. Toimittaja testasi, onko pilkkopimeässä ja täydessä hiljaisuudessa kelluminen autuasta vai ahdistavaa.
TEKSTI Martta Kallionpää KUVAT Roosa Kontiokari
Saan Kellumon vastaanotossa jalkaani bambutohvelit ja käteeni pyyhkeen ja kertakäyttökorvatulpat. Syvärentoutuskeskukseksi itseään kutsuva liike näyttää sekoitukselta joogakoulua ja päiväkylpylää. Seuraavaksi valitaan kellumistankissani kuuluva musiikki. Tarjolla on panhuilua ja merenrannan ääniä. Olen suunnitellut viettäväni rentoutukseni täydessä hiljaisuudessa, mutta Kellumon omistaja Teppo Räisänen suosittelee ensikertalaisille edes jonkin verran äänimaisemaa. Sovimme, että 45 minuutin sessiostani ensimmäiset kymmenen ja viimeiset viisi minuuttia kuuntelen nauhalta sateen ropinaa.
Teppo johdattaa minut Horisontiksi nimettyyn huoneeseen. Vastaanoton itämaisten mattojen ja värikkäiden sisustuskankaiden jälkeen puhtaanvalkoinen, muovinen, virtaviivainen kelluntatankki näyttää siltä, kuin se olisi tuotu paikalle sci-fi -leffan lavasteista. Tankki on pisaranmuotoinen kapseli, jonka sisätila on noin henkilöauton ohjaamon kokoinen.
Lukitsen Horisontin oven ja hyppään suihkuun. Pesen hiukseni tarjolla olevalla hajusteettomalla shampoolla. Laitan korvatulpat korviini ja raotan tankin kantta, joka avautuu kevyesti hydraulisten metalliputkien varaan. Tankin pohjalla on alle puolisen metriä vettä. Tankin jalkopäässä veden punaiseksi värjäävä led-valo liukuu hitaasti violetiksi, siitä siniseksi ja vihreäksi.
Rentoutumiskelluntaan liitetään palvelua tarjoavien yritysten nettisivuilla rohkeitakin terveysväittämiä. Sen kerrotaan vähentävän stressiä ja unettomuutta sekä lievittävän lihas- ja nivelkipuja. Jotkut yritykset vannovat suolaveden jopa puhdistavan munuaisia.
Kellumon sivuilla rentoutumiskelluntaa hehkuttaa nimimerkki nainen, 50: ”Tähänastisen elämäni paras kokemus.” Vaatimukset kellujalle ovat hyvin vaatimattomat. ”Kellunta sopii kaikille: sinun ei tarvitse osata tai tehdä yhtään mitään”, lupaa sivusto.
Ympäristön aistiärsykkeiden vähentämistä (restricted environmental stimulation therapy) on tutkittu hoitomuotona niin ylipainoon, addiktioihin, kohonneen verenpaineeseen kuin kivunhallintaankin. Tutkimusten testiryhmät ovat kuitenkin usein olleet pieniä, eikä tutkimuksia ole laajamittaisesti toistettu, joten niiden tulokset eivät ole yleistettävissä.
Astun alastomana tankkiin. Vesi on niin tiheää, että se tuntuu enemmän geeliltä kuin nesteeltä. Meriveden keskimääräinen suolaprosentti on 3,5 kun taas tankin veden suolapitoisuus on 30 %. Kellahdan selälleni ja kuulen sateen ropinan kun lasken pääni veteen. Näen enää jalkojeni juuressa väriä vaihtavan discovalon ja sammutan senkin.
Kun sateen ääni loppuu, liplattelen vettä varpaillani, jotta kuulisin edes jotain. On niin pimeää, etten osaa sanoa ovatko silmäni auki vai kiinni. Kelluminen on helppoa, vesi kannattelee niin voimakkaasti, että koko vatsani on vedenpinnan yläpuolella. Suolavesi ohjaa raajani x-asentoon.
En löydä asentoa, jossa niska ja hartiaseutu olisivat rentoina. Vien käsiäni alaviistosta, kuolleen miehen asanasta, vaakasuoraan asentoon kuin Jeesus ristillä. Yritän lukita käteni niskan taakse kuin köllöttelisin aurinkotuolissa. Olisi pitänyt ottaa tarjolla ollut ilmalla täytetty niskatyyny mukaan tankkiin.
Rentoutumisekellunnan esi-isänä voidaan pitää sensorisen deprivaatiotilan kokeita, joita amerikkalaiset psykologit tekivät 1950-luvulla. Koehenkilöt makasivat sängyllä, raajat tyynyillä pehmustettuina, pimennyslasit silmillä, korvillaan kuulosuojaimet. Tutkijat huomasivat pian, että pitkitetty aistiärsykkeiden puute ei ole ihmiselle miellyttävä tila. Koehenkilöiden kognitiiviset kyvyt laskivat, ja he kokivat sekavuutta ja jopa aistiharhoja. Lyhytaikaisena kokemuksena aistideprivaatio kuitenkin koettiin rentouttavana. Tästä inspiroituneen neuropsykiatri John C. Lilly kehitti kelluntatankin vuonna 1953.
Vaikka rentoutumiskellunta on hyvin kaukana sensorisen deprivaation kokeista, on rentoutusmuotoon jäänyt sen historiasta hallusinaatioihin ja epämiellyttävään tilaan liittyviä konnotaatioita. Rentoutustankissa tilanne on täysin kellujan itsensä hallittavissa, se on lyhytkestoista, ja aistiharhat ovat harvinaisia.
Netistä lukemani mukaan useat kelluntaa kokeilleet pitävät tankkia paikkana, joka vauhdittaa luovaa ajatuksenkulkua. Ajattelen tulossa olevaa kuvauskeikkaani, yritän ajatella eri värejä ja muotoja. Kaikki ajatukset tuntuvat kuitenkin liian stimuloivilta. Päätän keskittyä hengitykseeni. Kun hengitän keuhkot täyteen, tuntuu kuin nousisin ylemmäs veden pinnalla. Kun vapautan ilman keuhkoistani, vajoan taas alemmas. Mietin kapselin katon, jota todellisuudessa en näe, laskeutuvan ja nousevan hengitykseni tahdissa. Mielikuva on rauhoittava ja mukava. Unohdan käsieni asennon ja lopulta myös hengityksen.
Havahdun siihen, että minulla on liian kuuma. Tankin vesi on 36,5-asteista, niin kuin ihokin, eikä sen pitäisi tuntua miltään, mutta tulen yhtäkkiä tietoiseksi siitä, että makaan lämpimässä vedessä.
Paljonko aikaa on kulunut? Ajattelen, että jos oloni käy yhtään tukalammaksi, keskeytän kellunnan. Sitten kuulen sateen ropinan. Tankin kello siis käy edelleen, enkä ole unohtunut tänne tuntikausiksi. Kun sadeäänitys lakkaa, nousen tankista haparoiden ja köyryselkäisenä, kuin vuosisatoja horrostaneena.
Huoneilma tuntuu kylmältä, suolavesi valahtaa hiuksistani silmiini ja kirvelee. Pesen itseni hajusteettomalla suihkugeelillä ja ladon hiuksiini kolme kämmenellistä hajutonta hoitoainetta. Tuntuu hyvältä ja ryhdikkäältä kannatella päätään taas omin lihaksin. Suihkuvettä ajautuu suuhuni ja se maistuu makealta. Suola on tainnut imeytyä kaikkiin huokosiini.
Kellumon respassa on tarjolla kivennäisvettä, teetä ja hajusteettomia hiustenmuotoilutuotteita. Istun sohvalla kuin kasa märkää spagettia. Olen hieman tokkurainen mutta levollinen. Ikkunoista tulviva auringonvalo ja hiljaisesti huriseva hiustenkuivain huijaavat aivoni ajattelemaan, että olen herännyt erittäin syviltä nokosilta uuteen aamun.
