Kiire. Stressi. Eläminen. Välillä tuntuu kuin olisi vuoristoradassa, jonka turvakaari on rikki. Voisiko syöksyliikkeen pysäyttää, tai voiko mikään ylipäätään ikinä pysähtyä? Kysyimme fyysikoilta mitä pysähtyminen on ja taiteilijalta miltä se tuntuu.

TEKSTI Emma Viitanen & Vilma Ikola KUVAT Tuomas Heikkilä & NASA

Deadlinet painavat päälle, aika juoksee kovaa vauhtia. Ihmisillä on kiire ja kaikki ovat jatkuvasti menossa. Ruuhkaan juuttuminen ahdistaa, pitäisi päästä eteenpäin.

Voisipa joskus vain pysähtyä.

Liikettä on kaikkialla – liikumme luennoille, harrastuksiin ja töihin, tiedostot liikkuvat verkossa, autot, raitiovaunut ja bussit liikkuvat liikenteessä. Liike on läsnä myös retoriikassamme: menemme internetiin, matkaamme Höyhensaarille ja hyppäämme pois oravanpyörästä. Ilmiönä liike on niin arkinen ja luonnollinen, ettei sitä edes pysähdy ajattelemaan.

Samasta syystä aiheen selittäminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi – arkipäiväisyydestään huolimatta liike tuntuu kovin abstraktilta. Pyydetään apuun siis avaruustähtitieteen professori ja tunnettu tieteen kansantajuistaja Esko Valtaoja.

Heti alkuun hän toteaa, että valtiotieteilijät tarvitsisivat opintoihinsa lisää pakkofysiikkaa.

Samaa mieltä, myönnetään. Valtiotieteilijöinä ajattelemme usein oppivamme ymmärtämään maailmaa opintojemme kautta. Tiedämme, mistä yhteiskunta koostuu ja miten se toimii. Ymmärrämme valtaa ja julkisuutta, poliittiset liikkeet ovat tuttuja.

Kuitenkin perusasiat, kuten esimerkiksi juuri fyysinen liike, jäävät pimentoon. Miten poliittiset liikkeet oikeasti liikkuvat eteen- tai taaksepäin? Otetaan asiasta nyt selvää.

Mikäli halutaan käsitellä liikettä fysiikan näkökulmasta, on syytä ottaa esiin jo peruskoulun oppitunneilta tuttu Isaac Newton. 

”Ihmiskunnan historian kenties suurin nero ja elämäämme eniten vaikuttanut yksilö, Newton, oivalsi tasaisen liikkeen olevan paikallaan pysymisen sijaan olemassaolon perustila. Myös paikallaan olo on kuitenkin fysiikan kannalta tasaista liikettä, tosin nopeudella nolla”, Valtaoja kertoo.

Nopeudella tarkoitetaan sitä, kuinka pitkä matka edetään tietyssä ajassa ja suunnassa. Koska nopeus ilmoittaa vain sen, missä ajassa tämä matka edetään, on paikallaan pysyminenkin liikettä. Toisin sanoen nopeus ei kerro liikkeestä vielä mitään.

Liikumme siis aina – jopa silloin, kun haluaisimme olla paikoillamme. Newtonin lain mukaan liiketilan muuttamiseen tarvitaan voimaa: mikäli haluamme liikkua nopeammin, kiihdytämme, lisäämme samansuuntaista voimaa. Jos taas haluamme hidastaa, tarvitsemme vastakkaista voimaa.

Arkisen liikkumisen ytimessä on siis voima, jolla esimerkiksi sekä lähdemme liikkeelle että pysähdymme. Vain voima voi muuttaa tasaista liiketilaa, jossa jatkuvasti olemme. Valtaoja antaa yhden kaavan, jolla tästä liikkuvuudesta pitäisi saada selko: F=ma. 

Valtiotieteilijöillekin selvällä kielellä siis: voima on massa kertaa kiihtyvyys. Siinä kaikki.

Kuulostaa järkeenkäyvältä. Voiman merkityksen ymmärsi aikoinaan myös Galileo Galilei, jonka mukaan kappaleen liikuttamiseen ei tarvita voimaa – sitä tarvitaan ainoastaan liikkeen muuttamiseen.

Tähtitieteen ja fysiikan isäksi tituleerattu Galilei päätteli kappaleiden nopeuden pysyvän vakiona, jos mikään voima ei hidasta niitä. Aiemman aristoteelisen näkemyksen mukaan oltiin ajateltu vauhdin hidastuvan, ellei mikään voima kiihdyttäisi sitä.

Mutta miten tämä on käytännössä mahdollista? Kun potkaisen jalkapalloa, sen vauhti hidastuu varsin nopeasti. Samoin kun lopetan pyörän polkemisen, vauhti hiljenee aikanaan.

Vastaus löytyy läheltä. Maan pinnalla on monenlaisia esteitä, esimerkiksi kitka, jotka jarruttavat pallon tai pyörän liikettä. Tämä tekee myös jatkuvan liikkeen ymmärtämisestä hankalaa. Suunnataan katse siis avaruuteen, jossa vastaavia esteitä ei ole.

”Jos mikään voima ei vaikuta, liike jatkuu tasaisena ja suorana loputtomiin. Esimerkin tarjoavat vaikkapa Pioneer ja Voyager -luotaimet, jotka matkaavat miljoonia vuosia tasaista vauhtia eteenpäin tyhjässä avaruudessa.”

Liikettä tuntuu todellakin olevan kaikkialla. Sen lisäksi, että me liikumme, myös maailma ympärillämme on jatkuvassa liikkeessä. Valo on fotonien, sähkövirta elektronien ja lämpö taas molekyylien liikehdintää. Maa pyörii akselinsa ympäri ja kiertää Aurinkoa, Aurinko kiertää Linnunrataa ja Linnunrata taas liikkuu törmäyskurssilla kohti Andromedan galaksia.

”Kaikki on liikkeessä, koska liike on luonnollinen olotila ja paikallaan olo vain sen yksi harvinainen erikoistapaus.”

Aikamoista. Emme huomaa ympärillämme tapahtuvaa liikettä, koska se on lähes aina tasaista. Valtaoja havainnollistaa, että jos iso koura kohdistaisi maapalloon voimansa hidastaen sen liikettä universumissa, lentäisimme kaikki ulos avaruuteen.

Siis hieman samalla tavalla kuin autokolarissa ilman turvavöitä, joskin tavallisen auton nopeuden sijaan kulkuneuvo kaahaisi 600 kilometrin sekuntinopeudella.

Huh! Sekä törmäyskurssi kohti Andromedaa että 600 kilometrin sekuntinopeus kuulostavat melko hurjilta. Vauhti saattaa alkaa huimaamaan päätä. Pysähtyminen voisi tehdä hyvää, meille kaikille.

Valtaoja huomauttaa kuitenkin, että täydellinen pysähtyminen pienimpiäkin hiukkasia myöten tarkoittaisi sitä, että lämpötila tipahtaisi reippaasti pakkasen puolelle – tarkkaan ottaen -273,15 celsiusasteeseen, eli absoluuttiseen nollapisteeseen.
Termodynamiikan lakien mukaan tätä -273,15 asteen lukemaa ei voi saavuttaa, ja kvanttimekaniikkakin estää täydellisen paikallaan pysymisen.

Klassiseen fysiikkaan kuuluvassa termodynamiikassa oletetaan, että aine koostuu hiukkasista ja kaikki tapahtumat ovat ennustettavissa. Kvanttimekaniikassa nämä oletukset eivät enää päde: hiukkasten sijaan puhutaan aaltoliikkeestä, ja tulevista tapahtumista voidaan sanoa vain eri vaihtoehdot ja niille todennäköisyydet.

Termodynamiikan pääsääntöjen mukaan liike on lämpöä ja lämpö on energiaa, joka voi kuitenkin muuttaa muotoaan, ei koskaan kadota täysin. Lisäksi lämpö siirtyy aina kuumemmasta kylmempään. Lämmön jatkuvan liikkeen takia tullaan lopulta niin mataliin lämpötiloihin ja pieniin liikkeisiin, ettei matalalämpöisempää kappaletta löydy, eikä lämpöä voida täten enää siirtää. Koska liike ei voi koskaan kadota täysin, tullaan pattitilanteeseen, eikä absoluuttista nollapistettä voida saavuttaa.

Kvanttimekaniikan mukaan on taas olemassa tietty pienin mitattava yksikkö, Planckin vakio. Kvanttimekaniikassa pätee niin kutsuttu Heisenbergin epätarkkuusperiaate, jonka mukaan energiavarausten tarkkaa paikkaa tämän hiukkasen sisällä ei voida määrittää tarkasti. 

Toisin sanoen, hiukkasten liikettä ja sijaintia ei voida mitata tarkasti samanaikaisesti. Tämä tekee myös absoluuttisen nollapisteen saavuttamisesta mahdotonta.

Vaikka täydellinen pysähtyminen onkin mahdotonta, Valtaojan mukaan kuitenkin inhimillisellä tasolla meidän kannattaisi pysähtyä hieman useammin. Hengähdystauot ovat siis jopa suositeltavia.

Mutta miten pysähtyä maailmassa, jossa kaikki näyttäisi olevan liikkeessä? Kun kaikki liikkuu ympärillä, miltä pysähtyminen tuntuu?

Pysähtymistä kokeillaan eräänä tiistaiaamupäivänä Kampin kauppakeskuksessa.

Keskusaukiolla ei tällä kertaa ole promoajia pöytineen, eikä kukaan yritä tyrkyttää edes kuntosalijäsenyyttä. Lattialle on asetettu laatikollinen narsissisipuleita ja pussi multaa. Istutustarvikkeiden vieressä on pieni lavantapainen rakennelma, jonka päällä on kukkapenkkiä tai ruumisarkkua muistuttava puukehikko. Kehikon reunojen yli sojottaa keltaisia narsisseja, joiden alla makaa mies.
Hän on Jaakko Jänis, kuvataidekasvatuksen opiskelija Aalto-yliopistosta. Kurssin tehtävänä oli valmistella performanssi, joten Jänis päätyi makaamaan kolme tuntia keskellä Kamppia tavoitteenaan saada ihmiset jotenkin osaksi esitystä.
“Ajattelin, että olisi kiva tehdä jotain kasveilla ja ihmisten kanssa. Osallistavuus oli se pääajatus.”

Performanssissa taiteilija makasi kukkalaatikon sisällä hievahtamatta ja puhumatta. Ohikulkijat saivat halutessaan istuttaa kukan laatikkoon tai, kuten jotkut tekivätkin, Jäniksen päälle. Hän makasi liikkumatta riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtui.

Joku heitti kasvoille multaa, toinen tuli pyyhkimään sen pois. Ihmiset tuijottivat, aukiolla keräyslippaan kanssa seisonut alokas kävi kuvaamassa. Ylemmissä kerroksissa tuijoteltiin kaiteiden yli, kuvattiin.

Jänis siis pysähtyi. Antoi ympäröivien ihmisten joko jatkaa matkaansa tai pysähtyä ottamaan osaa performanssiin. Laitapuolen kulkijoita hän pelkäsi, mutta nämä vain istuttivat kukan siinä missä muutkin. Sen sijaan esiteini-ikäiset käyttäytyivät huonoimmin.

Liikkumattomana joutuu uuteen tilanteeseen, tarkkailijan ja avuttoman asemaan. Jänis kertoo miettineensä kukkia, jotka kukkivat kauniisti, kunnes joku vain tulee ja repii ne maasta. Ne voivat suojautua muilta kasveilta ja tuholaisilta myrkyillä ja ulkonäöllä, mutta ihmiseltä ne eivät pääse pakoon, elleivät opi liikkumaan.

Tästä Jänis sai omakohtaisen kokemuksen, kun ylhäältä heitettiin juomatölkin avausrengas, joka ei onneksi osunut. Kolmannesta kerroksesta joku sylkäisi. Jänis katsoi sylkitipan hidasta lähestymistä ja vastusti kiusausta liikkua. Olisi ollut helppoa vain väistää, mutta se olisi pilannut koko performanssin. Liikkumattomuus teki avuttomaksi, potentiaaliseksi uhriksi.

“Se on fyysisesti ihan älyttömän raskasta. Se sattui tosi paljon selkään, käsiin, jalkoihin. Kaikkiin sellaisiin paikkoihin, jotka normaalisti ovat jossain liikkeessä. Yllättävää, kun mietitään esimerkiksi nukkumista. Siinä tuli sellainen ajatus, että miten mie pystyn nukkumaan, tämä makaaminenhan sattuu aivan älyttömästi.”

Kolmen tunnin paikallaanpysyminen oli vaikeaa myös henkisesti.

Laatikko alkoi ahdistaa, alun seesteisyyden jälkeen ajatukset valtasi vain kipu. “Voisi kuvitella, että se oli henkisesti raskaampaa, ihan vaan senkin takia että tuntemattomat ihmiset tulee lähelle. Kuitenkin se fyysinen puoli oli siinä ehkä rankempi.”

Ihmiset tahtovat pysähtyä. Katsomaan lintuja, haistelemaan liimaa tai meri-ilmaa, syömään jäätelöä ja miettimään elämäänsä. Nauttimaan hetkestä, carpe diem. Meillä on vain yksi elämä, eletään se täysillä!

“Ihmiset arvuuttelivat, onko laatikossa makaava kuollut tai kenties vain Vihreiden kuntavaaliehdokas, joka otti tappionsa raskaasti.”


 Voisi olettaa, että olemalla jatkuvasti liikkeessä, ehtii elää mahdollisimman paljon. Slow-alkuisten trendien puolestapuhujat kuitenkin uskottelevat, että pysähtymällä hetkeen on enemmän läsnä – laatu tavallaan korvaa määrän tekemisessä. Ihmisten jatkuvaa kiirettä kritisoidaan, säälitään päättömän oloisesti paikasta toiseen juoksevia, lompsitaan lomille pysähtymään, keski-iässä hypätään oravanpyörän myllytyksestä. Hetkessä elämisen ja hengähdystauon tunnetta haetaan KonMarittamalla, hyggeilemällä tai laittamalla puhelin äänettömälle ja istumalla ikkunalaudalle.
Sitä Jäniskin haki teoksessaan. “Halusin luoda sellaisen puutarhamaisen tilan, jonne ihmiset voisivat tulla pysähtymään, katsomaan kasveja ja rentoutumaan.”

Silti pysähtyneisyys pelottaa. Pripjatin aavekaupunki, kellojen liikkumatta tönöttävät viisarit, ilmeettömät kasvot.

Miksi pelkäämme pysähtymistä?

Ehkä siksi, että monelle se tuo mieleen kuoleman, henkilökohtaisen maailmanlopun. Arjen pysähdyshetkeäkin, nukkumista, kutsutaan kuoleman serkuksi. Liikkumaton ihminen kukkalaatikossa keskellä kauppakeskusta kirvoitti monenlaisia reaktioita. Ihmiset arvuuttelivat, onko laatikossa makaava kuollut tai kenties vain Vihreiden kuntavaaliehdokas, joka otti tappionsa raskaasti. Vanha rouva totesi miettineensä, että noin käy meille kaikille joskus. Joku loukkaantui, koki taiteilijan pilkkaavan kuolemaa.

Kun Jänis nousi, joku huudahti ”Hän elää!”, joku taputti. Kuolema käy ajatuksissamme käsikynkkää pysähtyneisyyden kanssa.

Jos pysähtyminen on kuolemaa, on liike merkki elämästä. Vierivä kivi ei sammaloidu, joten tunteen elämän valumisesta sormien lävitse välttää tekemällä jatkuvasti kaikkea kamalalla kiireellä.
Vaikka kahvihuonekeskusteluissa kiireisyys ja jatkuva liike onkin väärin tai vähintään säälimisen aihe, fysiikan näkökulmasta se on vain luonnollista ja pysähtyneisyyden tavoittelu kuoleman toivomista.

Ärsykkeiden tulvasta ahdistunut ihminen voi toki saavuttaa jonkinasteisen henkisen lepotilan, mutta ympäri internetiä hehkutettu “täydellinen pysähtyminen” milloin yksisarvishoitojen, amulettien tai vain mindfulnessin avulla on kaukana absoluuttisesta pysähtymisestä.
Liike ei lopu, vaikka kuinka makaisit hiljaa paikallasi ja yrittäisit olla kuin et olisikaan. Alitajunta tahkoaa taukoamatta, veri virtaa suonissa ja refleksit estävät hengittämisen lopettamisen.

Pysähtyminen on siis mahdotonta, mutta joskus voi olla hyvä edes hidastaa vähän. Valtaoja antaa vinkin, jolla tavoitella tätä hengähdystaukoa: kännykkä pois. Pienestä mediapaastosta on jo hyvä aloittaa.