“Ajatusleikki: sulla on varmaan aika iso vessa. Mitä jos eläisit siinä sun vessassa neljä vuotta niin, että pääset kerran päivässä tunniksi ulos? Tuona aikana maailmankatsomus pienenee älyttömän paljon. Jos vapautuu niin suljetusta tilasta keskelle Helsingin ihmismassaa, siitä vaan ahdistuu. Ei siihen pysty millään tavalla varautumaan, siinä on vaan ihan hukassa.”
TEKSTI Julia Rautiainen KUVAT Paavo Jantunen
Ajatus parannuksesta ja yhteiskuntaan palaamisen mahdollisuudesta sisältyy ihmisoikeusperiaatteisiin. Jokainen ansaitsee tämän periaatteen mukaan toisen mahdollisuuden, jopa paloittelumurhaaja ja seksuaalirikollinen. Suomessa tämä periaate elää vahvana, sillä käytännössä elinkautista vankeusrangaistusta ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Suomessa elinkautinen kestää keskimäärin neljätoista vuotta ja seitsemän kuukautta, kun taas yhdysvaltalainen Charles Scott Robinson istuu 30 000 vuoden tuomiota. Presidentti voi myöntää elinkautisvangeille armahduksen, ja presidentti Mauno Koivisto armahti elinkautisvankeja keskimäärin kymmenen vuoden vankeuden jälkeen. Armahdusta voi hakea myös hovioikeudelta, ja armahduksella tarkoitetaan molemmissa tapauksissa pääsyä ehdonalaiseen vapauteen. Suomen “elinkautinen” herättääkin usein huvittunutta tuhahtelua, sillä kymmenen vuotta ei kuulosta elämän mittaiselta ajalta. Peruskoulukin kestää jo yhdeksän vuotta.
Vankeusrangaistusten ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta vastaa Suomessa Rikosseuraamuslaitos eli Rise, joka toimii oikeusministeriön alaisuudessa. Sen tavoitteena on ehkäistä uusintarikollisuutta ja lisätä yhteiskunnan turvallisuutta. Risen työtä ohjaa myös käsitys yksilön mahdollisuudesta muuttua ja kasvaa. Muutosta toteutetaan vankeuden aikana kuntouttavien ohjelmien kautta, joissa voidaan keskittyä esimerkiksi suuttumuksen hallintaan tai päihdekuntoutukseen.
Kuntoutustyö vankila-aikana palvelee kaikkia osapuolia; vankia, vankiloita sekä kansalaisia. Vanki pyritään palauttamaan takaisin tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, veronmaksajaksi. Jotta näin kävisi, vaaditaan vähintäänkin sitä, ettei vanki enää uusi rikoksiaan ja palaa takaisin lähtöpisteeseen, kaltereiden taakse. Kuitenkin muutoksen toteutuminen vaatii aitoa uskoa muutoksen mahdollisuuteen, niin vangin kuin vankilan työntekijöiden puolelta. Vanki myös harvoin pystyy muutokseen yksin, joten vankilan tehtävänä on tarjota välineet muutosta varten.
SARI KAASALAINEN ON OLLUT Suomenlinnassa vankilapsykologina ja tehnyt töitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Suuri osa vangeista haluaa Kaasalaisen mukaan muutosta. Usein muutos ei kuitenkaan tapahdu ensimmäisen vankilajakson aikana, eikä välttämättä toisellakaan kerralla. Kaasalainen muistaa tapauksen, jossa eräälle vangille neljästoista kerta vankilassa oli se, jolloin päihteet lopulta jäivät ja muutos todella alkoi. “Jos ongelmaa ei näe, ei sitä voi korjata”, sanoo Kaasalainen, ja tottahan se on.
Kaasalaisen mukaan motivaatio muutokseen voi olla häilyvä ja hauras, mutta vähäisestäkin motivaatiosta muutoksen on mahdollista nousta. Ilman motivaatiota tähän ei ole mahdollisuutta. Ja juuri muutos vangeissa halutaan nähdä. Kaasalainen koki tärkeimmäksi tehtäväkseen herättää vangissa ajatuksen siitä, että hänellä voi olla muitakin identiteettejä, kuin vangin. Monet ovat isiä, äitejä, veljiä, tyttäriä, setiä, ja joku odottaa heitä kotiin. Vangilla voi olla erilaisia taitoja tai halu pyrkiä jotain ammattia kohti, oppia uutta. Kaasalainen pyrkii virittelemään vangin mieleen muitakin maisemia kuin vain “kuvan Alepan kassin kanssa vapautumisesta”. Vapautumisen ei tarvitse olla vain vanhaan paluuta, vaan tulevaisuudelta voi odottaa jotain muutakin.
Suomen “elinkautinen” herättääkin usein huvittunutta tuhahtelua, sillä kymmenen vuotta ei kuulosta elämän mittaiselta ajalta.
SUOMESSA VANKILAJÄRJESTELMÄN TARKOITUKSENA on antaa tuomitulle toinen mahdollisuus. On kuitenkin täysin tuomitun päätettävissä, ottaako hän tilaisuuden vastaan. Yhdysvalloissa tilanne on melko erilainen, sillä koko järjestelmä lähtee rangaistuksen ajatuksesta. Samanlaista mahdollisuutta muutokseen ei oikeastaan anneta.
Ensinnäkin tuomiot ovat Yhdysvalloissa täysin eri luokkaa kuin Suomessa, mutta vankeja myös kohdellaan hyvin eri tavalla. Vankilat ovat Yhdysvalloissa raakoja paikkoja, ja vangit kokevat jatkuvasti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Vankilatappelut ovat arkipäivää. Uhkana eivät ole vain muut vangit, vaan myös vanginvartijat. Yhdysvalloissa vankilakulttuuriin kuuluu rankaiseminen vartijoiden toimesta. Tehtävä ei oikeasti kuulu heille, vaan rangaistuksen päättää tuomari. Pahoinpitelyä, niin henkistä kuin fyysistä, tapahtuu kuitenkin paljon.
Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan vuonna 2005 vapautetuista vangeista 29 prosenttia oli uusinut rikoksensa puolen vuoden sisällä. Vuoteen 2010 mennessä rikoksen oli uusinut 77 prosenttia. Koko vankilajärjestelmä on Yhdysvalloissa kostonhimoinen, ja sen voi myös nähdä uusimisprosenteissa. Henkisen väkivallan ja alistamisen seurauksena vankilasta vapaudutaan vihaisena, mikä johtaa helposti rikoksen uusimiseen. Tästä syntyy loppumaton kierre.
Valta-asetelma on järkyttävällä tavalla läsnä, ja tilanne vankiloissa on viime vuosina parantunut ainoastaan sen takia, että vankiloihin on saatu tallentavat kamerat ja mikrofonit. Vartijat eivät siis voi tehdä enää ihan mitä haluavat. Suomessa kulttuuri on hyvin erilainen, eikä tällaista valta-aseman väärinkäyttöä ainakaan myönnetä tapahtuvan. Vartijat eivät ole “kusipäitä”, vaikka moni vanki näin sanoo. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, ja vanki vaikuttaa paljon vartijoiden kohteluun omalla käytöksellään. Suomessa vuonna 2014 rikoksen uusineita oli viiden vuoden seuranta-ajan jälkeen 49 prosenttia. Elinoloilla ja vankien eteen tehdyllä työllä on selkeä yhteys siihen, kuinka hyvin vanki pystyy jatkamaan tavallista elämää päästyään pois vankilasta.
VANKEUSPROSESSI ALKAA tutkintavankeudesta, ja sieltä siirrytään suljettuun laitokseen, “kivitaloon”. Kun tuomion suorittaminen aloitetaan, vangille tehdään rangaistusajan suunnitelma, tuttavallisemmin ransu. Suljetusta vankilasta voi päästä avovankilaan, mutta ei ilman suunnitelmaa. Avotaloon pääsemisen edellytyksinä ovat muun muassa työn tekeminen avotalossa, päihteetömyyteen sitoutuminen ja erilaisiin kuntoutusohjelmiin osallistuminen. Avotalosta voi hakeutua koevapauteen ja koevapauden jälkeen voi päästä ehdolliseen vankeuteen.
Yksi Suomen yhdestätoista avovankilasta sijaitsee Suomenlinnassa. Suomenlinna on “erittäin haluttu lusimispaikka”, mutta helppoa sinne ei ole päästä. Vankilassa onkin vain noin sata miestä kerrallaan suorittamassa tuomiota. Avovankiloiden vangit eivät ole pelkkiä talousrikollisia, vaan tuomittuja on laidasta laitaan: huumausainerikollisia, väkivaltarikollisia, seksuaalirikollisia, elinkautisvankeja.
Avovankilaan sijoitetaan yleensä tuomion loppupuolella olevia vankeja, mutta myös vankeja, joiden katsotaan hyötyvän avoimemmista oloista. Esimerkiksi totaalikieltäytyjiä on ollut sijoitettuna Suomenlinnaan. Vangit saavat liikkua Suomenlinnan vankilan alueella vapaasti, ja päivisin vankeja voi nähdä tekemässä ulkotöitä Suomenlinnassa. Karatakin voi: kukaan ei juokse perään, jos vanki lähtee lautalla Kauppatorille. Harva vanki tähän kuitenkaan ryhtyy, sillä karkaamisen seurauksena joutuu suoraan takaisin suljettuun vankilaan. Tietyt rajat on asetettu myös Suomenlinnan vangeille, mutta joillekin olot ovat silti liian avoimet. Avovankila ei ole paras vaihtoehto kaikille, ja jotkut eivät kestä sen houkutuksia. Se antaa kuitenkin kuntoutumiseen sellaisia mahdollisuuksia, joita suljettu vankila ei voi ikinä tarjota.
SUOMEN VANKILAJÄRJESTELMÄN PERUSAJATUS on se, että vanki on jossain vaiheessa vapautettava. Oikeudessa määrätään rangaistuksen kesto, ja kun sen suorittaa, on rikos sovitettu. Vapaudenriisto on arvioitu riittäväksi rangaistukseksi, joten kuolemanrangaistusta ei käytetä eikä rikollisia enää laiteta keskelle toria häpeäpaaluun. Rikoksen saa kuitenkin uusia, ei sitä kukaan estä. Kenenkään ei tarvitse “parantua”, kunhan kärsii tietyn ajan ja sovittaa rikoksensa.
Suomessa vangeille halutaan kuitenkin tarjota eväitä siihen, ettei vankilaan tarvitsisi tulla takaisin. Myös Suomenlinnassa tehty työ fokusoituu eritysohjaaja Elisa Bergmanin mukaan vangin vapautumisen valmisteluun. Isossa osassa tässä on rangaistusajan suunnitelma ja sen mukainen toiminta. Suomenlinnassa kartoitetaan suunnitelman tavoitteet, ja haetaan yhdessä mahdollisuuksia siihen, että rikoksen uusimisriski saadaan pienennettyä. Kuntoutuksen eteen tehtävät asiat vaihtelevat paljon rangaistuksen pituudesta riippuen. Vankien eteen tehty työ onnistuu kuitenkin Bergmanin mielestä parhaiten silloin, kun uskalletaan heittäytyä vangin maailmaan. Ihmiseen pitää tutustua niin, että pystyy näkemään hänen kuntoutumisensa kannalta parhaimmat vaihtoehdot ja auttamaan tavoitteiden toteutumisessa.’
Kenenkään ei tarvitse “parantua”, kunhan kärsii tietyn ajan ja sovittaa rikoksensa.
SEPPO ON VANKILASSA SEITSEMÄTTÄ kertaa, ja tällä hetkellä hän suorittaa tuomiotaan avovankilan puolella. Ensimmäinen tuomio on tullut yli kymmenen vuotta sitten, ja päihteiden kanssa on ollut ongelmia jo alaikäisenä. Vankilassa olonsa aikana hän on käynyt läpi koko prosessin suljetusta vankilasta aina koevapauteen asti.
Vaikka Suomessa vankilan ensisijaisena tehtävänä ei ole olla rangaistuslaitos, on Seppo kuitenkin sitä mieltä, että varsinkin kivitalossa ajatus rangaistuksesta on hyvin läsnä. “Pahimmillaan sä oot siellä sellissä yksin omien ajatusten kanssa. Olin Sörkän vankilassa tulo-osastolla neljä kuukautta tekemättä mitään, ja se turhautti. Mutta sellaista se on.”
Seppo sai kuitenkin tekemistä kivitalo-aikanaan, ja pääsi putsarin hommiin. Kaikki eivät pääse. “Lattioiden siivoaminen antaa virikettä päivään, mutta ei se mihinkään vie.” Avotaloissa rangaistuksen ajatusta ei samalla tavalla huomaa, sillä toimintavelvoitepakote antaa elämälle aivan toisenlaista merkitystä. On pakko tehdä töitä tai opiskella, ja on myös pakko miettiä asioita vähän eteenpäin.
Sepolla on siitä erikoinen tilanne, että tällä hetkellä hänellä on siviilityölupa. Hän opettaa graffitien tekemistä nuorille, vie heitä kuntosalille ja yrittää ohjata heitä niin, etteivät he tekisi samoja virheitä kuin hän. Kun vankila-aika loppuu, hän aikoo jatkaa tätä työtä ja opiskella itselleen sosiaalialan ammattin. Vaikka kaikille Suomenlinnan vangeille annetaan mahdollisuus muutokseen, eivät kaikki sitä hyödynnä. Ei Seppokaan hyödyntänyt annettuja mahdollisuuksia kuin vasta seitsemännellä kerrallaan vankilassa. Toiset eivät edes hae muutosta. Jotkut vangit ovat juurtuneita omaan ajattelutapaansa eivätkä edes yritä nähdä sen ulkopuolelle. Kaikki eivät välttämättä edes kadu tekojaan.
Vankeudessa voi nähdä myös hyviä puolia. Seppo uskoo, että ilman vankilaa hän ei olisi kouluttautunut näin pitkälle tai saanut edes lukiota suoritettua. Suomenlinnassa opiskeluun kannustetaan aina, ja monet vangit suorittavat jopa peruskoulutustaan loppuun vankeuden aikana. Sepon mielestä ihmiset tuomitsevat vangit liian helposti. Ihmetellään sitä, miten mahdollisuuksia pitää aina vain antaa uudelleen ja uudelleen, miksi ei voi oppia kerrasta. Muutos ei kuitenkaan tapahdu hetkessä. Muutoksen takana voi olla vuosien kipuilua, yhteyksien katkaisemista lapsuudenystäviin, päihteiden kanssa taistelua.
Seppo on aloittanut päihteidenkäytön kymmenvuotiaana, joten päihdekuntoutusprosessi on ollut pitkä. Hän haluaisi tavata sen ihmisen, joka on “laittanut kerralla korkin kiinni”, mutta ei usko sellaista ihmistä todella olevan. Kymmenen vuoden vankilakierteen jälkeen vasta nyt hänestä tuntuu, että hän on viimein saanut yhteiskunnan reunasta kiinni. Hän tuntee vihdoin olevansa tarpeellinen ja kuuluvansa johonkin. Tunteet ovat isoja, sillä vanki ei välttämättä ole koskaan aikaisemmin kokenut niitä. Kerrankin elämässä on jotain, jonka voi myös menettää.
Sepon mielestä ihmiset tuomitsevat vangit liian helposti. Ihmetellään sitä, miten mahdollisuuksia pitää aina vain antaa uudelleen ja uudelleen, miksi ei voi oppia kerrasta.
IHMISEN MUUTTUMINEN ON Elisa Bergmanin mukaan järisyttävän hankala prosessi. Pelkkä raitistuminen ei aina auta niihin tekijöihin, joiden takia vankilaan on jouduttu. Pelkkä mielen sisäinen työ ei riitä, vaan pitää olla konkreettisia asioita ja tekemistä, joihin tarttua. Kuntoutusprosessi eri vaiheineen täytyy käydä kokonaan läpi.
Vaikka suljetussa vankilassa tuntuu siltä, että elämä heitetään hukkaan istumalla sellissä, myös siellä tehdään tärkeää työtä kuntoutumisen kannalta. Prosessin mutkia ei voi vetää suoriksi, koska tällöin palataan usein lähtöpisteeseen. Bergmanin mukaan tämä ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia. Hänkin on nähnyt ihmisten vapautuvan ja palaavan uudestaan Suomenlinnan vankilaan. “Vaikka ihminen tulee takaisin, se ei välttämättä ole epäonnistuminen, vaan sen voi nähdä myös mahdollisuutena. Tällä kertaa kyseessä voi olla pienempi rikos, lyhyempi tuomio. Sitten jatketaan siitä, mihin aikaisemmin jäätiin.”
Sepon nimi on muutettu.
