Lähdin syksyllä näyttelemään Valtsikan Speksiin. Sain roolin, jota lähdin työstämään käsikirjoituksen pohjalta, ja lopulta esittämään lavalle.
TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Akseli Manner
NÄYTTELEMINEN ON ENSISIJAISESTI julkista toimintaa eikä siinä ole sijaa yksityisyydelle. Roolihahmoni ominaisuudet paljastuvat yleisölle lavalla nähdyn perusteella; hänen luonteensa, vaatteensa, ammattinsa ja ominaisuutensa selviävät esityksessä. Roolihahmo arvioidaan ja tuomitaan vain ja ainoastaan näyttämön julkisuudessa tapahtuneen perusteella. Millään mitä kulisseissa tapahtuu ei ole merkitystä eikä hahmoani ole oikeastaan siellä edes olemassa, vaan näyttelijä on oma itsensä ja voi jättää roolinsa heti poistuttuaan näyttämöltä.
Sosiaalipsykologian tieteenalaan 1900-luvulla vaikuttanut Erving Goffman vertasi ihmisten välistä vuorovaikutusta teatteriin. Lähestymistavassa ihmiset esitetään näyttelijöinä sosiaalisissa tilanteissa, joissa he esittävät omaa rooliaan harkitusti tai ei niin harkitusti. Toisin kuin näytelmässä tosielämässä näyttelijä on myös osa yleisöä ja päinvastoin.
Goffmanin mukaan ihmiset pystyvät tiettyyn pisteeseen asti hallitsemaan vaikutelmia, joita he elämämme teatterissa antavat samaan tapaan kuin oikeassa teatterissa. Vaikutelmien hallinnassa voidaan hyödyntää ilmeitä ja asuja roolin luomiseksi, mitä yleisö voi tulkita samoin menetelmin kuin näytelmää. Koska roolissa olo on kuluttavaa, on mahdollista mennä kulisseihin eli esimerkiksi kotiin lepäämään.
OLEN HUOMANNUT TOIMIVANI eri yhteyksissä eri rooleissa. Välillä olen tehnyt sitä harkitummin, toisinaan harkitsematta ja sattumanvaraisesti. Yhtenä syynä eri rooleihin on ehdottomasti ollut ympäristöni; valtsikan kuplassa nuorena aikuisena sosiaaliset vuorovaikutustilanteet ovat ehdottomasti erilaisia kuin lapsena elo maalaiskaupungissa. Toinen suvaitsee erilaisuuksia enemmän, mutta toisessa tiedetään taustasi sanomattakin. Toisaalta muutoksen rooliin voi tuoda pelkästään ympäröivien ihmisten vaihtuminen. Oma areenansa on vielä omien lähipiirien yksityisempi alue. Eikä pidä unohtaa myöskään yksinoloa, joka on ehkä sekin näyttelemistä – itselleen.
Goffmanin dramaturgista lähestymistapaa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen tuskin voidaan ottaa totuutena, mutta jossain määrin se on roolileikkiä ja haluttujen vaikutusten antamista. Esiintyminen voi olla aitoa ja vilpitöntä, mutta se saa silti pohtimaan: kuka sitä oikeastaan on? Olenko se mitä näytän suurelle yleisölle, ystävilleni, perheelleni vai oman pääni ajatukset? Ehkä totuus on sekoitus näitä kaikkia. Näyttelijä on roolihahmo ollessaan lavalla, mutta ei hän sieltä poistuessaan katoa mihinkään. Yleisö ei kuitenkaan tunne hahmon takana olevaa ihmistä.
