TEKSTI Outi Spolander KUVITUS Liisa Liljan arkisto
Kuka luulet olevasi, Liisa Lilja?
Haastattelijat esittelevät mut aina maailmanmestarina ja paratriathlonistina, mutta en ikinä esittelisi itseäni niin. Jos esittelisin itseni ventovieraalle, sanoisin, että olen Liisa, nautin hirveästi liikunnasta ja rakastan Pepsi Maxia sekä MasterChef-ohjelmia.
Miksi juuri triathlon? Mikä lajissa kiehtoo?
Olen aina harrastanut kestävyysurheilua. Kahdeksanvuotiaana sairastuin luusyöpään ja seuraavat pari vuotta vietin sairaalassa. Vammautumisen jälkeen fysioterapeuttini suositteli aloittamaan uinnin, mutta sanoin, että ei todellakaan, inhoan kylmää vettä. Silti me menimme ja mä vain innostuin liikunnasta. Vuonna 2015 sain juoksujousen, ja triathlon valikoitui lajikseni luonnollisesti. Kestävyysurheilu on hitaasti syntyvä addiktio – mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siitä nauttii.
Minkälaisia luonteenpiirteitä kestävyysurheilijalta vaaditaan?
Urheilussa menestyminen on ihan luonnekysymys. Täytyy olla päämäärätietoinen ja pitkäjänteinen. Luonteenpiirre, jota erityisesti kestävyysurheilussa vaaditaan, on itsensä sietäminen ja yksin olemisesta nauttiminen. Teen monesti neljän tai viiden tunnin pituisia lenkkejä, jolloin täytyy olla vain omien ajatusten kanssa.
Kestävyysurheilu on hitaasti syntyvä addiktio – mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siitä nauttii.
Millaista on urheilijan arki ja elämä?
Onhan se kokopäivätyö, sillä mäkin treenaan noin 30 tuntia viikossa. Keskittyminen on urheilussa pitkälti koko ajan, mutta en ole ikinä kokenut, että mun olisi pitänyt uhrata mitään tämän vuoksi. Sanon aina, että sitoutuminen johonkin tuo hirveästi vapautta, koska mun ei ole tarvinnut koskaan miettiä mun valintoja. Mä olen tehnyt päätöksen, johon sitoudun.
Katsojat eivät pääse näkemään rankan kilpailusuorituksen vaatimaa työtä. Miten maksimisuoritukseen päästään?
Maksimisuoritus on henkinen asia. Se syntyy siitä, että keskittyy joka päivä siihen, mitä tekee. En mä ikinä kuvitellut, että musta tulisi maailmanmestari, enkä mä vieläkään tee tätä sen takia, että musta tulisi voittaja. Mä ajattelen, että menen yksi treeni kerrallaan ja teen sen parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siitä syntyy menestyminen.
Triathlon todella testaa fyysistä kestävyyttä. Missä menevät ihmiskehon rajat?
Mun mielestä vammaisurheilu näyttää hyvin sen, mihin ihminen kykenee. Jos multa olisi kysytty silloin kun olin vammaton, että pystyisinkö ajamaan pyörää 35 km/h yhdellä jalalla, olisin sanonut, että en todellakaan pysty. Mutta nyt mä olen sen osoittanut. Ihmisessä on ihan hirveästi potentiaalia, jos siihen vain uskoo. Ja monesti sen tajuaa vasta silloin, kun puuttuu jotain.
Ihmiset tuntuvat keskittyvän siihen, mitä eroa meillä on, vaikka todellisuudessa ollaan kaikki tosi samanlaisia.
Mikä on tavoitteesi tällä hetkellä? Mitä rajoja haluat vielä rikkoa?
Mä olen aina sanonut, että kun en enää tässä lajissa kehity, keksin jotain uutta. Mulla motivaatio syntyy siitä, että menee koko ajan eteenpäin, mutta pysyy nöyränä. Nyt mulla on tavoitteena päästä Tokion paralympialaisiin 2020. Vaikka olen maailmanmestaruuden voittanut, niin voin sanoa, ettei se tuntunut läheskään niin hienolta kuin monet muut asiat, joita olen saanut kokea. Ei mun tarvitse voittaa paralympiakultaa ollakseni onnellinen, koska ei se elämä siitä mihinkään muutu.
Sanoit, että maailmanmestaruuden voittaminen ei ole ollut hienoin kokemasi tunne. Mikä on ollut tähänastisen urheilu-urasi mieleenpainuvin hetki?
Mieleenpainuvin hetki oli Rion paralympialaisissa 2016. Seurasin vesisateessa italialaisen käsipyöräilijän kilpailua ja maaliviivalla seisoi kannustamassa seitsemän tummaan pukuun pukeutunutta miestä. Selvisi, että käsipyöräilijä oli entinen formulakuski, joka oli menettänyt formuloissa molemmat jalkansa. Pukumiehet maaliviivalla olivat hänen entisen tallinsa pääjehuja. Kun katsoin niitä vesisateessa seisovia pukumiehiä, ajattelin, että vaikka elämä veisi minne tahansa, niin ne tärkeimmät henkilöt pysyy. Tämä on ollut sykähdyttävin hetki, jonka olen urheilussa saanut kokea. Kyse ei ole menestyksestä, vaan taustalla olevista tarinoista.
Olenkin aina ajatellut, että ei se maailma mihinkään muutu, jos menestyy urheilussa. Tärkeää on se, mitä teoillaan osoittaa. Mäkin toivon, että antaisin ihmisille esimerkkiä siitä, että yhdelläkin jalalla pystyy jatkamaan elämää ja kaikki on mahdollista. Toivon myös, että voisin sanoillani vaikuttaa esimerkiksi vammaisten asemaan.
Minkälainen suunta suomalaisella vammaisurheilulla on? Miten se on sinun urasi aikana muuttunut?
Mä olen ollut vammaisurheilussa nyt seitsemän vuotta mukana. Leo-Pekka Tähden tunnen hyvin, ja hän on vienyt mielettömästi vammaisurheilua eteenpäin, mutta totta kai vielä on paljon tehtävää. Ongelma on siinä, etteivät ihmiset pysty samastumaan vammaisurheiluun. Ihminen pystyy kuvittelemaan, millaista on juosta sata metriä kymmeneen sekuntiin, jos itse juoksee sen viiteentoista. Emme kuitenkaan pysty kuvittelemaan sitä, millaista on kelata samaan tahtiin. Ihmiset tuntuvat keskittyvän siihen, mitä eroa meillä on, vaikka todellisuudessa ollaan kaikki tosi samanlaisia.
Mua ei häiritse, että luokitellaan vammattomat ja vammaiset, mutta se on ongelma, jos ne arvotetaan eri tavalla.
Viimeisimmät parayleisurheilun EM-kilpailut käynnistivät keskustelun vammaisurheilijoiden omavastuumaksusta. EM-kilpailuihin osallistuvat vammaisurheilijat joutuvat maksamaan 900 euron omavastuumaksun, mikäli he eivät yllä mitalisijoille. Mitä kehityskohtia suomalaisessa vammaisurheilussa mielestäsi on?
Mä treenaan aina vammattomien kanssa, ja koen, että saan hirveästi heistä, koska mulla on aina kirittäjä. Toivon, että voitaisiin nähdä, että meilläkin on paljon annettavaa. On hurjaa, että apurahoista ajatellaan, että me vammaisurheilijat syödään heidän rahansa, mutta emmehän me koskaan sano, että te vammattomat syötte meidän rahamme. Mua ei häiritse, että luokitellaan vammattomat ja vammaiset, mutta se on ongelma, jos ne arvotetaan eri tavalla.
Olet varmasti monelle nuorelle urheilijalle esikuva. Onko sinulla itselläsi esikuvaa?
Mä olen aina arvostanut niitä, jotka tekevät pitkäjänteisesti töitä, mutta kuitenkin niin, että siinä on jokin arvo mukana. En ikinä haluaisi menestyä niin, että loukkaisin muita ihmisiä. Uimari Hanna-Maria Seppälä, jonka kanssa olen paljon leireillyt, on hyväsydäminen ja kova tekemään töitä. Hän piti mua aina vaan yhtenä treenikaverina, eikä koskaan ajatellut, että siinä on yksijalkainen tyttö.
Minkä moton tai elämänfilosofian mukaan elät?
Ennen vammautumista halusin hirveästi suunnitella elämää, ja mikäpä siinä, jos koko elämä olisi kontrollissa. Mutta olen ajatellut, että koska elämää ei voi suunnitella, otan se VIP-elämyksenä. Jotain sellaista, mitä et ikinä osaisi suunnitella, mutta siitä tulee jotain niin ainutkertaista, ettet haluaisi sitä vaihtaakaan. En odota hirveästi, mutta otan kaiken vastaan haasteena.
