Vihaista, sähäkkää, arvostelevaa, tylsäteräistä, pompöösiä, prameaa, itsekeskeistä, kurillista, ennen kaikkea kuritonta, suodattamatonta, säädeltyä, turhautunutta, iloista, krapulaista, häpeällistä, röyhkeää, rietasta, relevanttia.
Teksti: Antti Putila Kuva: Rosa Lehtokari
40-vuotias viestinnän ainejärjestölehti Groteski perustettiin uuden ja samalla köyhän ainejärjestön Median kylkeen vuonna 1979. Kylmä sota velloi ja Suomi, tuo maailman napa, tasapainotteli idän ja lännen välissä. Aloittelevan opiskelijalehden teossa maailman myrskyt eivät näkyneet. Osmo A. Wiio oli aloittanut vuotta aiemmin laitoksen viestinnän professorina ja koko viestinnän oppiala toipui valtiotieteellisen tiedekunnan myllänneestä opintouudistuksesta Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa.
Viestinnän opiskelijat perustivat uuden opiskelijalehden, Groteskin, jonka tehtävänä oli tuoda kuuluviin viestintää opiskelevien ääntä. Opintouudistuksen myötä uudet opiskelijat kävivät lähes koko ensimmäisen opiskeluvuoden koko tiedekunnan johdanto-opintoja, jossa opiskeltiin perusteita kaikista tiedekunnassa opetettavista aineista. Viestinnän omaa ääntä haluttiin saada esiin, sillä opiskelijat kilpailivat johdanto-opinnoissa siitä, kenen aine onkaan paras. Lehdellä oli alusta asti myös tärkeä tehtävä opettaa viestinnän opiskelijoita journalismin saloihin.
Groteskin päätoimittajana reilut kaksi vuotta 1980-luvun alussa toiminut Ina Ruokolainen kertoo, että hänen aikanaan ensisijaista oli tarjota alusta journalismin harjoittamiseen.
“Lehden yleinen linja oli muodostaa harjoitustoimitus, koska viestinnän opiskelu ei ollut sama asia kuin journalismi. Siitähän tuli tietysti kritiikkiä muista ainejärjestöistä, että Groteski on vain tämmöinen leikkilehti, jossa käydään koiranäyttelyissä ja teatterissa.”
Viestinnän professori Wiio totesi eläkkeelle jäädessään, että Groteskin monet hänestä kirjoittamat jutut täyttäisivät hänen mukaansa kunnianloukkauksen määritelmän.
Groteski on historiansa saatossa ollut lukemattomia kertoja kritiikin kohteena. Alkuvuosina lehden ulkonäköä kritisoitiin kovasanaisesti, sillä askeettinen ulkoasu ei kelvannut vaativalle lukijakunnalle, tai ainakaan sen äänekkäimmille jäsenille. Jos lehti sai osakseen kritiikkiä, ei se pelännyt sitä antaakaan. Lähes joka numerossa tiedekunta sai osansa, ja sitä arvosteltiin opiskelijoita potkivista päätöksistä. Viestinnän professori Wiio totesi eläkkeelle jäädessään, että Groteskin monet hänestä kirjoittamat jutut täyttäisivät hänen mukaansa kunnianloukkauksen määritelmän.
Myös lehden rahoittaja, Media ry, sai katkeraa kritiikkiä toiminnastaan, mikä johti jopa ylimääräisiin jäsenkokouksiin. Ja onpa Groteskia kritisoitu myös valtiotieteellisen kattojärjestö Kannunvalajien toimesta, kun se ehdotti vuonna 1991 tiedekunnan opiskelijalehtien yhdistämistä, sillä “jätepaperia syntyy muutenkin liikaa”.
Myöhemmin pitkän uran Suomen johtavissa mediataloissa ja muun muassa tietokirjailijana tehnyt Ruokolainen muistaa, että Groteskin tärkein tehtävä oli tarjota opiskelijoille väylä harjoitella kirjoittamista ja journalistista työtä vapaasti ja ilman taloudellisia paineita. Arkistoja kaivamalla selviää, että silloinen laaja yliopistolehtien kenttä keskittyi vielä tuolloin paljolti oman opinahjonsa asioiden valvontaan.
“Mua naurattaa nyt jälkikäteen, kun ajattelen, että lehdessä oli ihan samanlaiset lifestyle-osastot kuin vaikka nykypäivänä Helsingin Sanomissa. Ei Groteski ollut ehkä alkuaikoina yhteiskunnallisesti keskusteleva lehti, vaan sellainen, mihin ihmiset voivat kirjoittaa asioista, joihin heillä on omakohtainen suhde”, Ruokolainen toteaa.
Lehdessä oli ihan samanlaiset lifestyle-osastot kuin vaikka nykypäivänä Helsingin Sanomissa.
Koska Groteskin ajateltiin olevan eräänlainen harjoitustoimitus, haluttiin vastaavaksi päätoimittajaksi henkilö, jolla oli kokemusta myös siitä “oikeasta” journalismista. Ruokolainen oli työskennellyt kaksi kesää Etelä-Suomen Sanomissa sekä Yleisradiossa, ja hänet saatiinkin houkuteltua Groteskin kautta aikain toiseksi päätoimittajaksi. Ensimmäinen oli tuleva kirjailija ja muun muassa Teemu Selänteen maitomainoskampanjan keksijä Markku Rönkkö.
Tekijöitä vastasyntyneeseen lehteen löytyi Ruokolaisen mukaan hyvin.
“Lähdettiin liikkeelle siitä, että kirjoittajat kertoivat, mistä olivat kiinnostuneita ja sen mukaisesti tehtiin sisältö. Jos me oltaisiin tehty joku hirveän tiukka teema etukäteen, kirjoittajien löytäminen olisi voinut olla vaikeampaa.”
Sen sijaan perinteinen opiskelijoiden ongelma eli aikataulussa pysyminen tuotti toimitukselle harmaita hiuksia.
“Eihän ihmiset aikatauluissa pysyneet ja joku jätti sovitun jutun kokonaan tekemättä. Kuvittelin, että aineistot toimitetaan, kun niin oli sovittu. Kun meillä oli deadlinet päällä ja lehden kokoaminen käynnissä, soitin lankapuhelinaikaan opiskelukaverin kotiin, jossa joku perheenjäsen vastasi myöhään illalla. Kyllähän sieltä tuli vähän noottia.”
Vuonna 1985 Groteskin päätoimittajana toiminut nykyinen MTV Uutisten uutispäällikkö ja ulkomaantoimittaja Pertti Nyberg tunnistaa samat vaikeudet.
“Minulla on sellainen muistikuva, etteivät viestijät olleet kovinkaan innokkaita tekemään omaa lehteä. Monilla alan opiskelijoilla oli viestintäosaamista, jota haluttiin hyödyntää etupäässä niin sanotusti oikeissa töissä. Opiskelijalehden tekeminen oli sinänsä hauskaa ja opettavaista mutta välillä tuskastuttavaa juttujen kerjäämistä ja aikataulujen valvomista.”
Myös Timo Laitakari muistaa 90-luvun alkupuolelta lehdentekoon liittyvän oppimisprosessin. Hän oli Groteskin tekijäjoukoissa vuodesta 1991 vuoteen 1995 ja toimii nykyisin Länsi-Savon vastaavana päätoimittajana.
“Ihan alkua leimasi vahvasti opettelu. Lehdellä ei ollut mitään pysyvämpää päätoimittajaa tai toimitusta ollut vähään aikaan. Se tarkoitti, että ihan itsekseen piti tyhjästä opetella yhdessä muutaman muun kanssa, että mitäs se lehden teko onkaan.”
Lehden tekeminen tuohon aikaa oli aikamoista käsityötä. Kirjoitettiin kirjoituskoneella, piirrettiin kuvia ja otsikoita sekä pöllittiin valokuvia.
Jos aikatauluissa pysyminen tai lehdentekoon alkaminen on tuottanut ongelmia Groteskin tekijöille kautta aikojen, on oma lukunsa lehden taitto, ulkoasu ja painaminen.
“Lehden taittaminen oli täysin leikkaa ja liimaa -tyylistä. Lisäksi jonkun piti katsoa, missä painaminen on halvinta. Meidän aikaamme lehti painettiin muistaakseni Kauppatieteen Ylioppilailla”, Ina Ruokolainen muistelee.
Myös Nyberg muistaa lehden taittamisen haasteet.
“Lehden tekeminen tuohon aikaan oli aikamoista käsityötä. Kirjoitettiin kirjoituskoneella, piirrettiin kuvia ja otsikoita sekä pöllittiin valokuvia.”
Timo Laitakari kertoo, että taitto hoidettiin hänen aikanaan 90-luvun alkupuolella ensin niin sanotulla saksitaitolla.
“Tulostimme paperille palstoiksi ajetut jutut ja liimailimme niitä valopöydän päällä sivuiksi. Tämä paperinippu sitten vietiin kirjekuoressa Limeksen painoon, jossa kuvat rasteroitiin ja lätkittiin sivupohjien päälle.”
Ruokolainen ja Nyberg muistelevat taittoprosessia lämpimäksi tapahtumaksi.
“Lehden taittoprojekti oli muistaakseni jonkinlainen yhteisöllinen juttu, joka hoidettiin punkun avittamana Uudella ylioppilastalolla. Ne olivat hauskoja kokoontumisia, jossa tutustui myös kirjoittamisesta kiinnostuneisiin kanssaopiskelijoihin”, Nyberg muistelee.
Timo Laitakari kertoo, että vuonna 1992 Groteski teki digiloikan, kun sitä alettiin tehdä käsityön sijaan tietokoneilla. Se on yksi lehden suurista mullistuksista.
“Opiskelijakollega Jyrki Rosenberg opetti meille Pagemakerin käyttöä ja sitten HYY:n keskustoimituksen koneilla kasasimme lehteä.”
Taitto-ohjelmien käyttöä on Groteskissa opeteltu paljon myös 90-luvun jälkeen ja 2000-luvun puolivälissä oman lisänsä soppaan toivat vielä lehden taloudelliset ongelmat. Vuonna 2007 Groteskin päätoimittajana toiminut, nykyinen Suomen Pietarin pääkonsulaatin lehdistövirkahenkilö Jussi Palmén muistaa lehden silloiset haasteet hyvin.
“Pahinta olivat jatkuvat tekniset ongelmat taitto-ohjelman kanssa ja ainainen rahapula. Askartelimme lehteä usein öisin painokuntoon. Monesti kävi mielessä myös opintolainan ottaminen painokustannusten kattamiseksi. Aina jostain löytyi kuitenkin viime hetken ilmoitus, josta saadut vähäiset eurot pitivät lehden kellumassa. Joskus ilmoitus tuli jonkun isän firmalta ja kerran viestinnän laitos tuki lehteä ylimääräisellä joulubonuksella.”
Kerran eräs tilastotieteilijä kutsui Groteskia ‘ihme taidelehdeksi’. Se oli paras kohteliaisuus, mitä silloin saattoi toivoa.
Ongelmista huolimatta Palmén muistaa Groteskin tekemisen ennen kaikkea positiivisena asiana.
“Groteski edustaa minulle opiskeluvuosien parasta aikaa. Päätimme kavereideni Petran ja Hennan kanssa aika spontaanisti tarttua kimpassa päätoimittajuuteen. Ei tiedetty, mihin ryhdyttiin, ja aika usein oltiin hajalla, mutta ikinä ei kaduttanut. Groteski oli paloa, iloa ja vapaan tekemisen riemua.”
“Me ei välitetty pätkääkään lehden tekemisen konventioista, vaan keksimme julkaisun jokaista numeroa varten uudelleen. Mitään konseptia tai palstajakoa ei ollut. Juttuja tehtiin siitä, mikä koettiin tärkeäksi tai mitä lehden tekijät itse ehdottivat. Omasta mielestämme olimme todella hyvin ajan hermoilla, eikä itseironiasta ollut tietoakaan”, Palmén toteaa.
Kritiikkiä hän muistelee lehden saaneen vähänlaisesti.
“Kerran eräs tilastotieteilijä kutsui Groteskia ‘ihme taidelehdeksi’. Se oli paras kohteliaisuus, mitä silloin saattoi toivoa.”
Groteskin tekemisen intohimon muistaa myös Timo Laitakari. Hänen aikanaan Groteski kilpaili HYY:n järjestölehtikilpailussa ja saavuttikin kohtalaista menestystä. Silloista päätoimitusta jäi kuitenkin kismittämään muut kilpailussa menestyneet.
“Muistaakseni olimme kakkossijalla ja voiton vei poliittisen historian opiskelijoiden Polho ry. Siellä oli tekijäkaartissa muun muassa Heikki Aittokoskea, Marko Junkkaria ja Jarkko Vesikansaa, mutta silti hävittiin. Harmittihan se.”
Jussi Palmén kertoo löytäneensä hiljattain siivouksen yhteydessä vanhat numerot, joita oli tekemässä. Niistä kävi ilmi, että lehdessä todella näkyi nuoruuden into.
“Vuosien jälkeen huvitti ja huomasin, ettei sisältö kaikilta osin ihan niin timanttista ollut kuin tehdessä tuntui. Edelleen lehtien sivuilta välittyi kuitenkin intohimo ja idealismi.”
Intohimo ja idealismi ovat siirtyneet monen Groteskin tekijän mukana myös valtakunnanmediaan. Lukuisat entiset tekijät kertovat, että lehden tekeminen on auttanut työelämässä paljon ja todella useat heistä ovat päätyneet työskentelemään journalismin parissa.
“Oikeana aikuisena minusta tuli toimittaja, vaikka hankin ensin viestintäkokemusta Postipankista parin vuoden ajan. Ehkä kokemus ainejärjestölehdestä oli yhtenä tekijänä vaikuttamassa siihen, että työhönottajat pitävät minua kehityskelpoisena”, Pertti Nyberg pohtii.
Vuosien jälkeen huvitti ja huomasin, ettei sisältö kaikilta osin ihan niin timanttista ollut kuin tehdessä tuntui.
Timo Laitakari sanoo, että Groteskista päällimmäisenä käteen jäivät opit, joita hän on myöhemmin hyödyntänyt lehdenteossa.
“Groteskin tekeminen oli tietystä ahdistavuudestaan huolimatta hauskaa ja vapaata. Ei ollut ketään viisaampaa neuvomassa tai kertomassa, mikä olisi järkevää ja toimivaa. Vaikka tekeminen oli paikoitellen alkeellista ja amatöörimäistä, ne samat lehdentekemisen asiat meillä olivat vastassa kuin myöhemmin oikeammissa lehtitöissä.”
“Ammatillisesti ajatellen suurin hyöty hommasta taisi olla kokonaisuuden opettelusta ja hallitsemisesta. Juttujen lisäksi piti miettiä kuvituksia, fontteja, otsikoita, palstajakoja, painoa, tekniikkaa, jakelua ja vähän byrokratiaakin.”
Myös Jussi Palmén hehkuttaa opiskelijalehden tekoa opettavaisena.
“Groteskin päätoimittajuus opetti kaikkea sitä, mitä on myöhemmin tarvinnut työelämässä: tiimityötä, projektinhallintaa, ideointia, taloudenpitoa, journalismia ja sen rajojen taivuttamista. Kaikki me lehteä tehneet olemme myös päätyneet myöhemmin hommiin, joissa kirjoitustaito ja luovuus eivät ole pahitteeksi.”
Groteski on ilahduttanut opiskelijoita yliopistokampuksella jo neljä vuosikymmentä. Toivottavasti tulevaisuudessa siintää ainakin toinen mokoma, sillä ylioppilasjournalismille on tässä ajassa erityinen tilaus: kukaan muu ei varmasti ole kiinnostunut asioistamme – saati tuo niitä esille jonkinlaiselle julkisen alueelle – kuin me itse. Ja Groteski on siihen erinomainen väline.
On mahtavaa, että journalismi ja viestintä voivat elää rinnakkain viestinnän opiskelijoiden ainejärjestössä, molempia näet tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen. Groteskin taso on ollut valtakunnallisestikin katsottuna erittäin korkea, mutta silti lehden tekoa on koristanut pilke silmäkulmassa koko sen historian ajan. Korkeatasoisen journalismin keskellä lehti muistaa tärkeimmän: jos tästä maailmasta häviää hauskuus, ilo tai idealismi, ei meille jää jäljelle mitään. Groteskin ensimmäinen päätoimittaja Markku Rönkkö kuvaa lehden ensimmäisessä numerossa sen tavoitteita seuraavasti:
“Tarkoituksena on ollut luoda vapaa tila mielipiteille ja välittää aiheellista ja ajankohtaista tietoa kaikille kiinnostuneille. Groteski on uudistuva laitos. Se yrittää löytää moneen paikkaan ja hyvin eri suuntiin. Se kokeilee ja koettelee. Groteski yrittää rakentaa jotakin, mikä tekee elämää pikkuisen paremmaksi. Siitä on kysymys.”
Juttua varten on taustahaastateltu viestinnän professori Esa Väliverrosta viestinnän oppiaineen historiasta. Lisäksi lähteenä on käytetty Groteskin numeroita vuosilta 1979–2019. Otsikon sitaatti on diplomaatti Dag Hammarskjöldin.
