Muutin keväällä uuteen asuntoon. Ajattelin, etten tutustu yhteenkään uuteen ihmiseen tai opi tuntemaan naapureitani. Näin oli ollut ainakin edellisessä asunnossani. En ollut se naapuri, joka tuo piirakoita oven taakse, vaan pikemminkin se, joka luikkii rappukäytävässä naapureita piiloon.
Myös tilastot liputtavat vähäpuheisten naapurisuhteiden puolesta. Talovalmistajan teettämän kyselyn mukaan lähes puolet alle 30-vuotiaista nuorista ei tiedä naapureistaan mitään. Kerrostalojen asukeista vain joka kymmenes sanoo ystävystyneensä naapurinsa kanssa.
Kevään karanteeniviikkoina kaipasin uutta puuhaa, joten laajensin viherkasveihin rajoittuvaa repertuaariani ja istutin kukkia ensimmäisen kerroksen parvekettamme koristamaan.
Eräs rouva taloyhtiöstämme huomasi minussa orastavan viherpeukalon. Hän yllätti minut pihalla ja tiedusteli, josko haluaisin pihalta pienen maatilkun omia viljelyksiä varten.
Ilahduin kovin: minustakin tulee kaupunkiviljelijä! Innokkaana kylvin tilkkuni täyteen siemeniä ja peitin ne harsolla, jotta loppukevään kylmät yöt eivät pääsisi niihin käsiksi. Jäin odottelemaan tuloksia malttamattomana.
Kevään ja kesän mittaan havaitsin, että taloyhtiössämme sosiaalista liimaa levitteli tätien ydinryhmä, joka myös vastasi pihan organisoinnista ja istutuksista. Törmäsin heihin usein kesällä palstalla ja pihalla pyöriessäni. Puutarhahommiin sisältyi aina vaara juttusille joutumisesta, mutta iloitsin, etten taipunut tilastojen uhriksi, vaan astuin rohkeasti epämukavuusalueelleni.
Puuhastelu pihalla ja satunnaiset kohtaamiset tätien kanssa saivat minut ajattelemaan uudelleen identiteettiäni naapurina. Pohdin, josko minusta olisi sittenkin kuoriutumassa innokas ja aktiivinen naapuri.
Hiljattain törmäsin pihalla taas kasvimaa-mummooni. Hän kehui parvekkeellemme valuvan villiviinin punaista syksyistä väriä ja muistutti parin viikon päässä häämöttävistä syystalkoista. Piilotin paniikkini, mumisin jotain innokkaasti ja totesin, että päivä pitäisi tarkistaa vielä kalenterista.
Sisällä mainitsin talkoista poikaystävälleni. Päätimme yksissä tuumin, että päivämäärä on merkattava muistiin: näin osaisimme vetää verhot alas ja pitää mahdollisimman matalaa profiilia. Ei tässä pidä nyt kuitenkaan lähteä keulimaan, ehkä ensi vuonna sitten.
Viimeistellessäni tätä kolumnia kurkin sälekaihtimien raosta pihalle, jossa ahkerat naapurit puuhastelevat aivan ikkunamme alla. Haravoinnin äänet kantautuvat kiusallisesti myöhäisen aamiaisemme taustaääniksi. Mietin, pitäisikö julkaistu kolumni jakaa talomme Facebook-ryhmään. ”Kommentoikaa mitä tykkäätte tai pelkkä reagointikin riittää.”
Teksti: Ainomaija Mikola
Kuva: Anni Takanen
