”Kaupunkiin ei kannata rakastua, sillä se ei pysty rakastamaan sinua takaisin”, sanoi muuan laulaja bändinsä keikalla Tavastialla vuosia sitten. Laskin katseeni hieman häpeillen alas, sillä vahinko oli jo tapahtunut.
Ihastuin sinuun, Helsinki, ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä keräillessäni olutpullojen korkkeja Sibelius-puistossa. Varttuessani aloin pikku hiljaa rakastua raitiovaunuihisi, joissa on etenkin sunnuntai-iltaisin niin tyhjää, että matkat tuntuvat suorastaan terapeuttisilta. En kerro sinulle tunteistani tarpeeksi usein, mutta toivon, että aistit kiintymykseni kepeistä askelistani ja kevyestä hengityksestäni kävellessäni pitkin katujasi.
On kuitenkin myönnettävä, etten aina kuule rakkauteni sointuvaa vastakaikua. Tallatessani vahingossa takana huojuvan eläkeläisen hintelälle jalalle ruuhkabussissa tai juostessani maallinen omaisuuteni kainalossa pakoon Koffin puiston sadettajia olen lähinnä ärsyyntynyt sinuun. Olet niin pieni paikka, ettei kukaan voi mennä minnekään törmäämättä kolmeen lukiokaveriin, kahteen yhden illan juttuun ja ala-asteen ruotsinopettajaan. Mutta meillä kaikilla on puutteemme, ja jos minun on välillä siedettävä pieniä piirejäsi, voin ainakin luvata yrittää.
Polkiessani pyörälläni Pitkänsillan yli kohti Hakaniemen katoilla siintäviä valokirjaimia, ympärilläni peilityyntä vettä, tunnen jotakin. Kun kesäinen aamuyön auringonnousu valaisee Viiskulman mukulakivet ja postinjakaja nakkelee hesareita Punavuoren postilaatikoihin, tunne vahvistuu. Ja kun helvetillisen suuri lokki, joka rääkyy kuin teurastettava, viuhahtaa korvani ohi ja ulostaa salaattikippooni Tuomiokirkon portailla, tunne saa nimen: olen onnellinen. Ja siitähän rakkaudessa pohjimmiltaan on kyse, onnellisuudesta.
Haluaisin ajatella, että keikalla kuulemani fraasi oli vain välispiikki – olen nimittäin varma, että sinäkin rakastat minua. Miten muuten olisin saanut sinulta niin paljon? Ilman sinua minä en olisi minä. Äläkä huoli, en ole lähdössä mihinkään. Sinulla on aikaa oppia sitoutumaan.
Kuva: Jalmari Sarla
