TEKSTI Roosa Väätäinen KUVITUS Inka Salminen
Mitä tapahtuisi ilmastolle ja hyvinvoinnille, jos jokainen ihminen hidastaisi tahtia? Kapitalismin synnyttämät ilmiöt, kuten kilpailuyhteiskunta, suorituskulttuuri ja tehokkuusajattelu ovat levinneet lähes jokaiseen maailman kolkkaan, mutta myös syvästi juurtuneet ihmisten mieliin.
Olemme pisteessä, jossa pitäisi hiljentää tahtia. Maapallomme pyrkii viestimään tästä lukuisilla tavoilla: jäätiköt sulavat vaarallisen nopeasti, happea tuottavat sademetsät sekä koralliriutat tuhoutuvat ja kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon. Silti jatkamme kuopan kaivamista allamme. Raavimme maapallosta irti kaiken, mikä ei koskaan ollutkaan meidän. Kunnioitus luontoa kohtaan on lähes kadonnut tehotuotannon myötä.
Samalla kulutamme loppuun myös omaa hyvinvointiamme.Työperäisestä uupumisesta on tullut uusi normaali ja media ylläpitää sitä rakentaen menestysnarratiivia uupumuksesta selvinneiden ympärille. Suorittava mieli ei osaa nähdä näitä tarinoita varoituksen sanoina, vaan enemmänkin merkkinä kunnianhimosta. Yhteiskunta painostaa meitä tehokkuuteen, koska se nähdään tienä rikkauteen ja menestykseen. Raha on jo pitkään ollut menestyksen mittari, sillä se tuo rakentamassamme maailmassa valtaa ja mahdollisuuksia. Surkuhupaisaa tässä kaikessa on, että vaikka harvat oikeasti haluavat elää tämän paineen alla, omalla suorittamisella ja kiireellä painostamme kaikkia mukaan yhteiseen oravanpyörään.
Osa meistä kestää tätä hullua maailman menoa paremmin. Resilienssi on psykologinen termi, jolla tarkoitetaan psyykkistä kestävyyttä tai palautumiskykyä, eli sitä, miten ihminen kestää vastoinkäymisiä. Perimän ja kasvatuksen seurauksena toiset selviävät henkisellä tasolla helpommin elämän haasteista kuin toiset. Se ei yksinään selitä, miksi joidenkin mieli järkkyy ja toisten ei, mutta on tärkeä osatekijä. Onneksi resilienssi on ennen kaikkea taito, jossa voi kehittyä. Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?
Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?
Myös maapallolla on oma resilienssinsä. Ilmastoraportteja lukemalla ei jää epäselväksi, että se vasta onkin matkalla kohti totaalista uupumusta. Liiallinen tehokkuus on siis haitaksi myös maapallollemme. Helsingin yliopiston apulaisprofessori Jussi T. Eronen kirjoittaa globaalin tuotannon resilienssistä Startegisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman WISE-projektin verkkosivuilla näin: ”Hyvin yleisellä tasolla systeemien resilienssiä vaikuttavat lisäävän monimuotoisuus, toimintojen päällekkäisyys sekä tietynlainen tarpeettomuus eli se, että systeemissä on ‘löysää’. Nämä ominaisuudet puskuroivat systeemiä ja mahdollistavat kokonaisuuden toiminnan silloin kuin osa ei toimi”. Hän myös jatkaa: ”Puhuttaessa tulevaisuuden kestävistä yhteiskunnista ja toiminnoista on opittava hankala läksy: usein kestävyys ja resilienssi tarkoittavat tehottomuuden lisäämistä.”
Tätä ajatusta voisi laajentaa kestävän tuotannon tasolta myös mielen hyvinvointiin. Jotta voimme säilyttää mielenterveytemme opiskellessa sekä tulevaisuuden työelämässä, meidän on huollettava resilienssiämme samalla lääkkeellä kuin kotiplaneettamme kantokykyä. Ylisuorittaminen ja liiallinen tehokkuus eivät siis todellisuudessa tule viemään meitä pitkälle elämässä, vaan se, että opimme hidastamaan tahtia ja kunnioittamaan mieltä ja luontoa. Tämä on lopulta oikea tie menestyneeseen elämään sekä samalla myös mahdollisuus kohti paremmin voivaa planeettaa.
