TEKSTI Joakim Kullas KUVITUS Roosa Kontiokari

Groteski kysyi ulkomaanjournalismin kovimmilta ammattilaisilta, miten alalla menee Suomessa. Esiin nousi huolia yksipuolisuudesta ja konfliktien korostumisesta, mutta myös optimistista asennetta ja valonpilkahduksia tulevaisuudessa.

Ulkomaanjournalismi on jo pitkään kärvistellyt internetin mullistaessa median toimintaa ja maksavien tilaajien vähentyessä. Kiristyvät rahahanat pakottavat mediataloja säästämään ja usein leikkaukset ovat kohdistuneet ulkomaankirjeenvaihtajiin. Maailman jokaisessa maassa vieraillut sekä yli neljänkymmenen vuoden uran ulkomaantoimittajana tehnyt Rauli Virtanen näkee ilmiön globaalina.

”New York Timesistä lähtien ulkomaankirjeenvaihtajan paikkoja vähennetään koko ajan. Mitä jatkuvasti nostan esille on se, ettei meillä ole pysyviä kirjeenvaihtajia Lähi-Idässä lainkaan ja Afrikassa satunnaisesti freelance-pohjalta”, Virtanen harmittelee.

Virtasen mukaan pysyvien kirjeenvaihtajien puuttuminen yksipuolistaa journalismia ja tekee kokonaistilanteen sekä taustojen raportoinnista mahdotonta. Ihmisten arki ja kulttuuri jää helposti konfliktipainotteisten reportaasien alle.

”On siirrytty laskuvarjojournalismiin Lähi-Idässä ja muuallakin, eli mennään paikalle lähinnä silloin, kun tapahtuu terrori-isku, väkivaltaisuuksia tai kaikkea muuta negatiivista”, Virtanen kuvailee.

Aikaisemmin Lähi-Idässä toimi suomalaisia kirjeenvaihtajia, jotka asuivat alueella ja puhuivat arabiaa. Virtanen sanoo, että he keskittyivät aseellisten selkkausten lisäksi raportoimaan myös ihmisten normaalista arjesta ja elämästä. Kun arki jää uutisvirrassa vähemmälle, negatiiviset mielikuvat jatkuvasta sotimisesta iskostuvat ihmisten päähän.

”Tämänhetkinen tyyli pahimmillaan lisää kulttuureihin kohdistuvaa epäluuloisuutta ja kärjistyneenä islamofobiaa”, Virtanen täräyttää.

Pitkäaikainen Ylen ulkomaantoimittaja Tom Kankkonen tunnistaa myös laskuvarjojournalismin ongelmat. Erityisesti Turkista, Syyriasta ja Irakista raportoinut Kankkonen muistuttaa kuitenkin, ettei tietyn maan seuraaminen vaadi aina jatkuvaa asemapaikalle olemista. Hyvät journalistit pystyvät seuraamaan maiden tapahtumia myös Suomesta käsin.

”Pysyvät kirjeenvaihtajat ovat hyviä, mutta perinteisessä mielessä kalliita. On toivottavaa, että jos kiinteitä kirjeenvaihtajapisteitä ei voida perustaa, niin sallittaisiin toimituksissa ihmisten erikoistuminen”, Kankkonen huomauttaa.

Helsingin Sanomien uutislinjan toimituspäällikkö ja entinen Washingtonin kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski täsmentää, että myös kotitoimituksesta käsin on mahdollista tehdä hyvää ulkomaanjournalismia. Sen tehtävänä on täydentää kirjeenvaihtajien työtä ja mahdollistaa monipuolisempi uutisointi maailman tapahtumista. Saarikosken mukaan puhelimen, sosiaalisen median sekä toimittajien kansainvälisten kontaktien avulla uutistilanteiden seuraaminen onnistuu ilman kohdemaahan matkustamista. Hän tunnistaa lisäksi tilanteet, jolloin toimittajan lähettäminen paikan päälle on välttämätöntä.

”On sellaisia asioita, jotka liittyvät ihmisten elinolosuhteisiin, arkeen tai ajatuksiin, joita on aika vaikea seurata kaukaa. Jos pitää kuvata sitä, miltä siellä haisee, tuntuu tai näyttää, pitää lähettää toimittaja paikan päälle”, Saarikoski summaa.

Rauli Virtasen mielipide toimituksista käsin tehdyistä ulkomaanjutuista on lyhyt ja ytimekäs.

”Se on tietysti parempi, kuin ettei tekisi mitään”, hän vastaa.

Eräs kysymyksiä herättävistä teemoista on ulkomaanjournalismin länsikeskeisyys. Helsingin Sanomilla ja Ylellä on tällä hetkellä Suomen laajimmat kirjeenvaihtajaverkostot, mutta suurin osa asemapaikoista on länsimaissa. Laura Saarikosken mukaan yksi syy länsipainotteisuuteen on läheisyyskriteeri. Brysselissä, Lontoossa, Tukholmassa tai Moskovassa tehdyillä päätöksillä on yleensä suorempi suhde Suomeen.

”Ne ovat myös paikkoja, joissa suomalaiset käyvät ja jotka tunnetaan. Kysymys on myös siitä, että kerrotaan paikoista, jotka ovat lukijoille merkityksellisiä”, Saarikoski lisää.

Tom Kankkonen ei allekirjoita täysin väitettä länsikeskeisyydestä. Hänen mukaansa vaikuttavuus velvoittaa seuraamaan uutisoinnissa erityisesti Venäjää ja Euroopan unionia. Etelä-Amerikan ja Afrikan vähäisempi näkyvyys kuitenkin mietityttää.

”Varmasti kuvassa on puutteita. Meillä on rajalliset voimavarat ja on tietyllä tavalla hyväksyttävä, että myös Venäjä on iso osa uutisointiamme”, Kankkonen tiivistää.

Helsingin Sanomilla on tällä hetkellä seitsemän pysyvää kirjeenvaihtajaa Tukholmassa, Berliinissä, Washingtonissa, Moskovassa, Pekingissä, Lontoossa ja Brysselissä. Jerusalemissa on ollut kirjeenvaihtaja viimeksi 1980-luvulla, jonka jälkeen lehti perusti uuden asemapaikan Pekingiin. Lisäksi kahdeksas kiertävä kirjeenvaihtaja on raportoinut muun muassa Etelä-Afrikasta, Kairosta ja Riosta.

Saarikoski muistuttaa, että Irakin, Syyrian ja Afganistanin sotien takia alueille on ollut vaikeaa asettaa kirjeenvaihtajaa pysyvästi, vaan maissa on viime aikoina ainoastaan vierailtu. Lisäksi kriisialueille lähdettäessä riskit arvioidaan aina huolellisesti, sillä toimittajat saattavat joutua hengenvaaraan erityisesti sota-alueilla.

Konfliktien keskeltä vuosikymmeniä raportoinut Rauli Virtanen ymmärtää hyvin esimiesten huolet. Hän kuvailee silti tunteneensa olonsa turvalliseksi vierailtuaan syyskuussa Afganistanissa dokumentin teon merkeissä. Suomen tiedotusvälineiden edustus Afganistanin elokuisessa vallanvaihdossa on ollut muihin Pohjoismaihin verrattuna heikko. Helsingin Sanomat ei lähettänyt yhtäkään toimittajaa maahan vallanvaihtoa seuranneen kuukauden aikana ja Ylen toimittajat pistäytyivät maassa vain muutaman päivän ajaksi.

”Omalla kohdallani tunsin oloni koko ajan turvalliseksi verrattuna moneen muuhun kriisialueeseen. Afganistan on tähän päivään mennessä ollut ulkomaisille journalisteille turvallinen paikka”, Virtanen mainitsee.

Sekä Virtanen että Kankkonen ovat yhtä mieltä siitä, että ulkomaankirjeenvaihtajilla on valtaa kotimaassa käytävään keskusteluun. Rauli Virtanen korostaa, että mustavalkoinen uutisointi kriisialueilta saattaa muuttua vallankäytön välineeksi kotimaan politiikassa.

”Jos näytetään pelkästään nuoria miehiä aseiden kanssa, niin täällä tietysti kommentoidaan, että nämä ukot ovat sotineet koko ikänsä ja ovat varmasti terroristeja.”

Kankkonen muistuttaa, että suurissa ulkomaisissa mediayhtiössä saatetaan pystyä vaikuttamaan jopa siihen, toimitetaanko tietyille alueille humanitääristä apua. Myös mielipiteet rakentuvat vahvasti uutisoinnin varaan.

”Se vaikuttaa ilmapiiriin, jos ihmisillä on tietoa siitä, miksi pakolaiset ilmestyvät Suomeen tai miksi joku alue on avun tarpeessa. En kuitenkaan lähtisi liioittelemaan tätä valtaa millään tavalla”, Kankkonen lisää.

Laura Saarikoski näkee suomalaisen ulkomaanjournalismin voivan hyvin. Helsingin Sanomat ei ole vähentänyt kirjeenvaihtajiaan kymmeniin vuosiin, ja lehdellä on merkittävä taloudellinen sekä journalistinen panostus ulkomaanuutisointiin. Hän väläyttää myös mahdollisuutta saada Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja takaisin Lähi-Itään sekä seuraamaan siirtolaisuutta tai väestönkasvua.

”Suomalainen media lähtee siitä, että Suomi ei ole saari, vaan osa kansainvälistä yhteisöä. Kaikki se mikä tapahtuu Euroopassa ja maailmalla vaikuttaa myös Suomeen”, Saarikoski tiivistää.

Kaikki kollegat eivät ole kokonaistilanteesta samaa mieltä. Kankkosen mielestä perinteinen ulkomaanjournalismi, eli tapahtumapaikoille meneminen ja ihmisten jututtaminen, on nykyään harvojen herkkua. Syynä on usein resurssien, toisin sanoen rahan, rajallisuus. Toisaalta Kankkonen on toiveikas nuorten, teknisesti osaavien ja innokkaiden journalistien esiinnoususta alalla.

Rauli Virtanen on huolissaan eniten Lähi-Idän ja Afrikan uutisoinnista, sillä alueilla korostuvat modernit haasteet, kuten ilmastonmuutos ja terrorismi. Hän näkee kirjeenvaihtajien vähentämisen myös arvovalintakysymyksenä.

”A-studioon ja muualle on tullut päivystäviä dosentteja sen tilalle, että saataisiin paikan päältä raporttia”.