Naistenvessat ovat epäilemättä yksi avoimimmista tietämistäni keskusteluväylistä: niiden seiniltä tuntuu löytyvän vastaus kysymykseen kuin kysymykseen. Mutta voiko mikä tahansa aihe saada akateemisten naisten huomion, vai ansaitsevatko jotkut teemat sitä enemmän kuin toiset? Mikä aktivoi satunnaista kävijää vastaamaan kirjoituksiin? Aloitan kokeilun Twitterin beta-versiossa – yliopiston vessassa.
TEKSTI Kira Keini KUVA Matilda Kivelä
Astun nolona Porthanian naistenvessan koppiin. En ole koskaan kirjoittanut vessan seinälle, ja tuntuu, kuin olisin tekemässä jotain hyvinkin radikaalia. Olen varma, että kaikki taakseni jäävässä jonossa vaistoavat aikeeni.
Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa olen pikemminkin hiljainen seuraaja kuin aktiivinen sisällöntuottaja. Seinäkirjoittelun autuas nimettömyys tuntuu erittäin helpottavalta. Ei tarvitse hävetä tai pelätä paljastuvansa.
Anonyymiys näkyy myös aiheissa. Vessassa jutellaan avoimesti seksikokemuksista (legendaarinen ”Kuinka moni on harrastanut seksiä jonkun Antin kanssa?” -gallup), yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta (”Free Pussy Riot – Onko tissit paljaana riehuminen ainut tapa vaikuttaa?” ) ja annetaan mieleenpainuvia elämänohjeita (”Tyydy siihen mitä on. That’s the only way.”).
Kokemattomuus kuultaa läpi ensimmäisestä kirjoituksestani, jossa utelen opiskelijoiden yleistä mielipidettä tutkintouudistuksista. Raapustelu saa oloni tuntumaan samanaikaisesti kapinalliselta ja äärimmäisen nössöltä. Sivusilmällä seinältä erottuu tikkukirjaimin kirjoitettu ”ILKKA KANERVA” ja sen viereen töherretty kirkkovene.
Parin seuraavan päivän aikana kyselen kontrastiksi muutamalla seinällä treffivinkkejä. Vaihdan vielä varmuuden vuoksi kynäni paksumpaan tussiin ja ympyröin tekstini muiden kirjoitusten seasta.
Odotusten mukaisesti – mutta kuitenkin hienoiseksi pettymykseksi – kysymykseni eivät kirvoita yhtäkään vastausta. Onko syy twiittieni aiheissa vai muotoilussa? Yliopiston vessakoppikirjoitusten parhaimmistoon verratessa on helppo huomata, miksi vastausta ei kuulu. Sekä kirjoitusten muodossa että sisällössä on keskustelun aikaansaamiseksi vielä reilusti parantamisen varaa.
On oltava röyhkeä ja provosoiva. Ja täysin eri mieltä kaikesta.
Kun kommentteja ei satele vielä viikonkaan kuluttua keskustelunavauksesta, kokeilen uutta taktiikkaa. Päätän vessatwiitata päivämäärällä varustetun suoran kysymyksen: ”Kirjoittaako tänne enää kukaan?”
Päiväyksellä on ainakin jonkinlainen aktivoiva vaikutus, sillä parin päivän päästä twiittini viereen on ilmestynyt yksiselitteinen ”ei”. Oheen on piirretty vihainen hymiö.
Oloni on sankarillinen. Kommentti tuntuu yhtä hyvältä kuin ilmoitus uudesta Twitter-seuraajasta.
Ensimmäisestä vastauksesta innostuneena aloitan ahkeran seinäspämmäyksen. Vietän pitkiä aikoja keskustakampuksen naistenvessoissa vaihtaen kopista toiseen mahdollisimman huomaamattomasti. Tarkkailen tekstieni keräämää huomiota. Haluan saada irti enemmän: ylireagointia, närkästystä, avautumista, epäuskoa.
Päädyn lähestymään kirjoittelullani kahta seinätwiittailijan perustyyppiä: omia kokemuksiaan jakavia, ihmissuhdeasioista kiinnostuvia sunnuntaikirjoittelijoita ja helposti provosoituvia mielensäpahoittajia.
Ensiksi mainittua ryhmää ovat yliopiston naistenvessoissa aktivoineet muun muassa ”Voiko fuckbuddy-suhde toimia?”- ja ”Kokemuksia anaaliseksistä?” -tyyppiset kysymykset. Tämänkaltaiset twiitit saavat aikaan pääosin satunnaista huutelua, mutta parhaimmillaan tuloksena on jopa hämmentävää avautumista. Jatkan teeman mukaisesti kysymällä kokemuksia kimppakivasta ja toisaalla polyamoriasta.
Jälkimmäistä ryhmää, mielensäpahoittajia, on lähestyttävä kritisoiden ja röyhkeästi provosoiden. Valitsen seinälle solvattavaksi sellaisia ryhmiä, joihin itsekin kuulun. Ensimmäisenä kohteeksi joutuvat valtsikalaiset, joita haukun ylimielisiksi tyhjäntoimittajiksi. Ei mene kokonaista päivääkään, kun tekstini on jo saanut vastauksen: ”Joku on mahdollisesti hieman katkera :)”. Kaipaamaani haastavaa uhittelua kirjoitus ei synnytä.
Varsinainen menestys on kuitenkin vasta seuraava, naissukupuolta alistava raapustukseni: ”Naisen paikka on keittiössä, ei yliopistolla!”
Solvaukseni ei onnistu herättämään närkästynyttä keskustelua naisten oikeuksista, mutta miehiä sarkastisesti kritisoiva manifesti on sitä vastoin valmis:
”Miehen paikka on makuuhuoneessa, ei yliopistolla.”
”Totta! Miehiä ei muuhun tarvita!”
”Miehet vittuun tästä vessasta!”
Olen ihmeissäni ja innoissani. Anonyymi twiittailuni on tehnyt minusta naisten silmissä miehen.
Vaikken varsinaisesti saa aikaan keskustelua – puhumattakaan pätevästä argumentoinnista –, kirjoittelu ei kuitenkaan ole ollut täysin hyödytöntä: olenhan synnyttänyt edes pientä liikehdintää ja muodostanut samanmielisten sarkasmin ystävättärien yhteisön Porthanian vessaan.
Some-addiktille satunnainen provosointi naistenhuoneen seinällä on kutkuttavaa – olen jättänyt merkkini satojen päivittäisten seuraajien nähtäville.
Kuva: Matilda Kivelä
