TEKSTI Joonas Kallonen KUVITUS Inka Salminen
Kalenteri täynnä. Pyykit pyykkäämättä. Essee myöhässä. Kannettavan, puhelimen ja iPadin näytöt kirkkaina vierekkäin. Askelmittarin lukemat alakantissa. Uusi eteläkorealainen sarja, jossa pelataan lasten leikkejä oman hengen kustannuksella. Uutisvirrassa uusi COVID-muunnos, potentiaalinen talousromahdus ja miljardöörin avaruusmatka. Joululahjat. Mielenosoitus. Tempparit, botox-aforismit ja matkakuume.
Arki koostuu tuhansista ärsykkeistä, hajanaisista ajatuksista, rutiineista. Päivät valuvat kohti seuraavaa lomaa, rauhoittumista. Varsinkin vasta ohitettu joulukuu on eräänlainen maraton, jonka palkinto on lupaus hengähdystauosta, rauhallisista hetkistä ja omasta ajasta.
Suomessa on eletty yhteiskuntarauhan aikaa pian 80 vuotta. Yhteiskuntarauha ja vapaus ovat länsimaisessa ajattelussa korkealle nostettuja arvoja, joiden katsotaan olevan onnellisen elämän peruspilarit. Nykyisin vain pieni osa suomalaisista on kokenut aktiivisen sotatilan. Suurin osa on tottunut elämään ‘’rauhan aikana’’. Vuonna 2020 alkanut pandemia on muuttanut yhteiskuntaa tavalla, joka ei muistuta sotatilaa eikä myöskään perinteistä rauhan tilaa. Rajoitukset, kiellot ja epävarmuuden ilmapiiri ovat muuttaneet sitä rauhaa, jonka keskellä on totuttu elämään. Mutta mitä ylipäänsä on rauha? Mistä puhumme, kun puhumme rauhasta?
‘’Rauha’’ on sanana tuotteistettu ja latistettu kuin YleX:llä liian pitkään pyörinyt pop-biisi. Mieleen tulevat mauttomat teepussiaforismit, kuvat joogeista järvien rannoilla, auringonlaskut ja solisevat purot. Rauha voidaan kuitenkin jakaa kahteen merkitykseen, ulkoiseen ja sisäiseen rauhaan. Ulkoinen rauha on vaaran puutetta, koskemattomuutta ja mahdollisuus rakentaa elämää ilman väkivallan pelkoa. Ulkoinen rauha on tasapainoinen yhteiskunnallinen odotushorisontti, jossa asioiden odotetaan jatkuvan ainakin suurinpiirtein ennakoitavalla tavalla. Ulkoisen rauhan toinen puoli on kaaos, ennakoimattomuus, epäjärjestys. Rauhan vastakohta ei välttämättä ole sota, vaan epävarmuus, levottomuus ja yhteiskunnallisten rakenteiden pettäminen.
Kun muutin Pariisiin, elin ensimmäiset kolme viikkoa uudessa kaupungissa käytännössä asunnottomana. Elelin tuttujen nurkissa, satunnaisesti hostelleissa etsien samalla itselleni kimppakämppää. Hakuni alkoi syksyn alussa opiskelijoiden aloittaessa opintonsa, siis huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Asuntoilmoitus saattoi tulla nettisivulle aamulla ja olla keskipäivään mennessä poistettu. Jatkuva stressitila kavensi elämäni nyt-hetkeen: ravasin koulussa ja koulun jälkeen näytöissä, rahattomana ja jatkuvassa epävarmuudessa siitä, missä seuraavan yön vietän. Noina kolmena viikkona aivotoimintani rajautui pelkkään eloonjäämiseen. Edes hetkellinen varmuus ja sen tuoma rauha olisi antanut mahdollisuuden katsoa ympärilleni, ihastella kaupunkia ja tulla tietoiseksi itsestäni osana sen sykettä. Rauhattomuus tappoi ajatukset ja mielikuvituksen, teki kaikesta yksiulotteista. Jos tällainen lievä epämukavuus jäi mieleeni niin sitkeästi, en voi edes kuvitella millaista on heillä, jotka elävät sotatantereilla ja luonnonkatastrofien keskellä.
Lopulta löysin asunnon ja elämä alkoi asettua uomiinsa. Henkisen rauhattomuuden takaa alkoi paljastua yhteiskunnallinen rauhattomuus. Pariisi oli noina vuosina jännitteinen suurkaupunki. Postikorttimaisen ulkokuoren alla eli toisenlainen kaupunki: epävarma, raadollinen ja väkivaltainen. Maahanmuuttajien ghettoutuminen, epätasa-arvo, samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamisen vastaiset mielenosoitukset, kodittomuus ja jatkuvat lakot heittivät varjonsa opiskelijaelämän ylle. Pääsin kokemaan suurkaupungin todellisuuden, hyvässä ja pahassa. Kaikki oli herkullista kaaosta. Mahdollisuudet olivat rajattomat ja kaikkea oli tarjolla loputon määrä: tapahtumia, kokemuksia, uusia ihmisiä. Rauhattomuus kuitenkin näkyi siinä, että elämä alkoi jälleen kerran kaventua kapeaksi putkeksi. Ympäröivän yhteiskunnan jännitteet loivat ilmapiirin, jossa oli vaikea kiinnittyä mihinkään.
Henkisen rauhattomuuden takaa alkoi paljastua yhteiskunnallinen rauhattomuus.
Suurkaupungeissa elämää eletään kuin viimeistä päivää, joskus kirjaimellisestikin. Ulkoisen rauhan puutteessa on vaikea nähdä muutamaa päivää pidemmälle. Tuntuu, että koko ympäröivä yhteiskunta rakenteineen on jatkuvasti vaarassa pettää ja kaikki voi yhtäkkiä kääntyä päälaelleen. Keho reagoi nopeasti ulkoiseen rauhattomuuteen: elin Pariisissa jatkuvassa jännitystilassa, joka purkautui toistuvina keskittymisvaikeuksina ja uniongelmina.
Palattuani Suomeen myös ulkoinen rauha palasi. Takana oli kiehtova, mutta stressaava ympäristö, jossa mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Suomessa ympäristö oli jälleen ennakoitava, varma ja turvallinen, jopa tylsyyteen asti. Mahdollisuus toisenlaiseen, sisäiseen rauhaan näyttäytyi. Sisäinen rauha on mielen tyyneyttä; oman itsensä, elämänsä ja maailman kokonaisvaltaista hyväksymistä. Sisäinen rauha on tunne siitä, että kuuluu maailmaan eikä koe sen olevan itselleen mitään velkaa. Oleminen ei ole työtä varten, ei parisuhdetta varten, ei vanhempia varten, ei rahaa ja kuuluisuutta varten. Sitä vain on. Hiukkanen aavikkotuulessa, pisara meressä.
Arkinen, etuoikeutettu elämä vauraassa länsimaisessa maassa todistaa päivä toisensa jälkeen, että rauhattomuus ei ole vain yhteiskuntarauhan puutteen tulosta. On todella olemassa ‘’rauhaa ilman rauhaa’’. Jos se kuulostaa oudolta, voi kokeilla selata kymmenen minuuttia Instagramin algoritmin suosittelemaa sisältöä ja tunnustella omaa oloaan. Rauhattomuutta tuotetaan loputtomia määriä, sitä myydään ja kulutetaan jokainen sekunti. Se virtaa älypuhelimista, uutisista, kulttuurisista malleista, kulutustottumuksista, ennakkoluuloista, valtarakennelmista ja odotuksista, joita elämää kohtaan asetetaan. Kaikki toiminta perustuu rauhattomuudelle, sillä rauhattomuus samaistetaan liikkeeseen, joka nähdään lähtökohtaisesti hyvänä asiana: onhan kasvun edellytyksenä liike. Rauha on seisovaa vettä, rauhattomuus on dynaamista. Se on haluamista ja halun perään kurkottamista. Jos viedään ajatus tarpeeksi pitkälle, kaikki kehitys ja liike on rauhattomuuden ansiota. Siksi rauhattomuus on normi, jonka ylläpitämiseen kaikki vaikuttaa tähtäävän.
Rauhattomuutta tuotetaan loputtomia määriä, sitä myydään ja kulutetaan jokainen sekunti.
Entä jos rauhalle annetaan mahdollisuus? Mitä silloin tapahtuu? Ulkoinen ja sisäinen rauhattomuus voivat järkyttää ihmisen kokemusta rauhasta, mutta rauha ei kuitenkaan ole ulkoa annettu lahja tai sisäsyntyinen ominaisuus. Rauha on projekti, yritys kasvattaa ja ylläpitää henkilökohtaista kokemusta siitä, että maailma on mielekäs paikka elää. Rauhan vaalijan on jatkuvasti taisteltava ulkoisia vaikutteita ja ärsykkeitä vastaan, pidettävä tiukasti kiinni rauhan tunteesta yhä uusien haasteiden edessä. Se on aktiivista toimintaa, ei passiivista möllöttämistä. Eli missä tahansa, rauha on aina henkilökohtainen rakennelma, jonka jokainen kokee eri tavoin. Yhteistä rauhan kokemuksille on usein se, että niissä toisen ihmisen merkitys kasvaa. Kun koen rauhaa, vaikka kuinka ohimenevää, minusta tulee hetkeksi empaattisempi olento. Siinä saattaa olla voimavara, joka rauhattomuudessa hukataan.
