TEKSTI Janne Lodewijks KUVITUS Heidi Puomisto
Väkivalta on monen sorretun ihmisen ainoa vaihtoehto taistella sortajaa vastaan. Walter Rodney tiesi jo vuonna 1969, ettei orjan väkivaltaa vapautuakseen kahleistaan voida millään standardeilla verrata siihen väkivaltaan, mitä orjan omistaja on häneen kohdistanut. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole sorrettu kansanryhmä, joten miten me voimme oikeuttaa sotakoneistomme? Helsingin Sanomien pääkirjoitus totesi 3. joulukuuta 2021: ”Venäjä yrittää rajoittaa Suomen suvereniteettia, vapautta tehdä omia turvallisuuspoliittisia päätöksiä. Sitä Suomen ei tule hyväksyä”. Hesarin päätoimitus on siis valinnut vihollisensa.
Kaikki me muut haluamme rauhaa. Emme välttämättä pikkuporvarillista rauhallisuutta, nukkuvaa, puolikuollutta elämää, vaan vapautta väkivallan pelosta. Jonkun isovanhemmat osaavat kertoa millaista on olla sodassa, joku ehkä tuntee sota-alueilta tulleita. Toiset arvostavat rauhaa enemmän kuin toiset. Kaikilla on kuitenkin jaettu näkemys siitä, että ei halua itse olla sodassa. Miksi haluamme sitten tukea sotimista ja järjestelmää, joka pitää yllä sodan mahdollisuutta?
Sotavoimamme saavat vapaasti tuottaa alaikäisille suunnattuja taistelukenttävideoita ja haastaa armeijan vallasta puhuvat toimittajat oikeuteen. Suomi oli 20 vuotta Naton kanssa harjoittelemassa tappamista Afganistanissa ja tätä kehdataan kutsua ”rauhanturvaamiseksi”. Suomi tekee historiansa suurimman asekaupan ja ostaa hyökkäämiseen tarkoitettuja hävittäjiä, sekä käy asekauppaa miehittäjävaltio Israelin kanssa. Suomen valtio on valinnut puolensa eikä esimerkiksi ilmatilaloukkauksiin vastata diplomatialla, vaan sotilaallisen toiminnan lisäämisellä.
Meidän poliittiseen mielenmaisemaamme vaikuttavat maailman tapahtumat. Kun ”jännitteet Itämerellä kasvavat”, keskustelemme puolustuskyvystä ja -budjetin lisäämisestä. Kuin keskustelusta olisi tarkoituksella jätetty pois se tosiasia, että meidän reaktiomme vaikuttaa myös siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Kun maalaamme uhkakuvia ja pidämme yhä enemmän sotimisharjoituksia, ei ole enää selvää, kuka oikeastaan aloitti.
Monet ”tolkun ihmiset” kysyisivät tässä kohtaa, mitä sitten tehdään kun vihollinen yllättää. Jos kysymystä pysähtyy hetkeksi miettimään, korvaan särähtää sana ”vihollinen”. Määritämme itse, kuka on vihollisemme. Ketä pelkäämme ja ketä kohti olemme valmiita ampumaan. Kriittiset militarismitutkijat, kuten Cynthia Enloe, ovatkin valottaneet meille sitä, kuinka paljon tietoista työtä, propagandaa, vaaditaan näiden viholliskuvien luomiseen ja ylläpitämiseen.
Kapitalismin toimintalogiikka edellyttää kilpailua myös sotavoimien välillä. Tätä logiikkaa pitää vastustaa ja se edellyttää irtisanoutumista vallitsevista ajatusmalleista. Keskustelu pitää osata kääntää siitä, mitä pelkäämme siihen, mikä on oikein. Haluamme maailman ilman hävittäjiä, joten emme enää voi kuunnella setämiehiä, jotka kutsuvat itseään realisteiksi.
