Kotiharjun Sauna on Helsingin ainoa täysin puulämmitteinen yleinen sauna. Sörnäisiin saavuttuani huomaan ensimmäisenä saunan ulkopuolella muovituoleissa pyyhkeet lanteillaan istuskelevat hilpeät miehet. Suunnilleen joka kolmannella saunaan menijällä näyttää olevan olutta mukanaan, ja harmittelen, että unohdin ostaa oman. Onneksi yleisissä saunoissa on tapana myydä virvokkeita.

TEKSTI Antti Ahonen KUVA Mette Bremer

Alkuvaiheissa saunaa ylläpiti taloyhtiö, ja toiminnasta vastasivat talonmies ja lämmittäjä.

1970–80-lukujen taitteessa taloyhtiö lopetti toimintansa ja vuokrasi tilan eteenpäin nykyisen omistajan vanhemmille. Sisään astuu pari vakioasiakasta, jotka kyselevät Runebergin torttujen perään. Ei kuulemma ole tarjolla. Miehet ovat kuitenkin varautuneet pahimpaan ja lyövät omat tortut pöydälle. Vastaanottovirkailija laittaa kahvin heti valumaan, ja yllätyn tuttavallisesta meiningistä.

Asiakkaiden määrä Kotiharjun saunassa vaihtelee: viikonloppuna kävijöitä saattaa olla päivässä satoja, alkuviikosta taas noin kuusikymmentä. Heti tiistaina tulevat ne, joille sauna on viikon kohokohta. Kävijöistä selkeä enemmistö on miehiä, mutta viime aikoina naissaunojien määrä on ollut kovassa kasvussa. Myös turisteja käy paljon, ja lauteilla kuulee suomen lisäksi monia muita kieliä. Vastaanottovirkailija hyvästelee ranskankielisen asiakkaan suvereenisti tämän äidinkielellä.

Saatuni opastuksen yleisestä saunaetiketistä siirryn pukuhuoneen puolelle, survon kalsarit kaappiin ja suuntaan laudeliinoineni pesuhuoneeseen. Aikaisemmin olin tarkistanut netistä, että miesten saunan päivän ylin lämpötila oli 116 astetta. Lukema kuumottaa hieman, mutta perääntyminen ei enää tässä vaiheessa tule kuulonkaan.

Olen ennakkoluuloissani profiloinut saunan Helvetin esikartanoksi. Yleisessä saunassa hyviin tapoihin kuuluu, että ovesta astuttaessa kysytään lauteilta tarvitaanko lisää löylyä. Löylykomennot tulevat Kotiharjun saunassa piippuhyllyltä, ylintä laudetta hieman korkeammalla olevalta tasolta, jolle mahtuu istumaan kerrallaan viitisen ihmistä. Piippuhylly on kuin valtaistuin, josta löylyä pelkäämättömät saunojat valvovat valtakuntaansa. Vaikka hyllyllä näyttää olevan tilaa, jätän ensikertalaisena väliin. Tiedä vaikka keltanokille järjestettäisiin jonkinlainen rituaalinen sisäänpääsykoe, joka kulminoituu siihen että löylykauhalla poltetaan veljeskunnan salainen symboli kokelaan vasempaan kivekseen.

Löyly tuntuu varsin pehmeältä, ja vaikka asteita on, olo ei äidy missään vaiheessa tukalaksi. Myös ilmapiiri on miellyttävä: lauteilla käyttäydytään kuin oltaisiin vanhoja tuttuja, mikä aiheuttaa yleisissä tiloissa kontaktiin tottumattomassa suomalaisessa lähes pelonsekaisia tunteita. Vaikka juttuun pääsee helposti mukaan, osa ihmisistä haluaa istua saunassa hiljaa, ja sitäkin on syytä kunnioittaa. Tähänhän voisi melkein tottua, jos vain matkaa tänne ei Espoosta olisi kuin Mordoriin konsanaan.

Suomessa sauna on tasa-arvoinen instituutio. Kun vaatteet otetaan pois, ovat herrat ja narrit lauteilla sekaisin – Kotiharjun saunassa tunnetutkin kasvot saavat saunarauhan.

Kulttuurisauna sijaitsee Helsingin Merihaassa. Veden äärellä sijaitseva sauna muistuttaa suurta valkoista tiiliskiveä. Tunnistan sen saunaksi lähinnä katolla olevasta kyltistä, ja sisään astuessani yllätyn täysin. Vastaanottotila on sekoitus aasialaista kulttuuria ja karua suomalaista alkukantaisuutta. Kengät jätetään heti eteiseen niille varatulle matolle samaan tapaan kuin Japanissa pyhiin paikkoihin astuttaessa. Pukuhuone onkin sitten karumpaa osastoa. Haaleat kiviseinät ja pelkistetyt kaapit puhuvat omaa kieltään, samoin seuraavan oven takana sijaitseva suihkuosasto. Jos tästä vielä karummaksi menee, en yllättyisi, jos lauteetkin olisi upotettu suoraan peruskallioon. Pian kuitenkin tajuan, etten ole Glorian toimittaja, joten jätän sisustuksen syväluotauksen sikseen.

Puheet Helsingin hipster-saunasta voidaan unohtaa. Sakki on samanlaista kuin muissa testikohteissa. Päädyssä on ikkuna suoraan Suomenlahdelle, ja parimetrisellä löylykauhalla kaadetaan vettä valtavan kiukaan luukusta sisään. Löyly on varsin hyvä ja pehmeä täälläkin, mutta lauteilla on melko hiljaista.

Hetken löylyssä rentouduttuani siirryn ulkotilaan, jonne mennään vastaanoton kautta. Vastaanotossa on jatkuvasti tarjolla vettä, mikä on varsin hyvä ajatus löylyjen välissä. Terassille on tehty talveksi avanto, ja kesällä pääsee uimaan suoraan mereen. Jos veteen mielii, mukaan pitää kuitenkin ottaa omat uimahousut. Palattuani suihkun kautta saunaan alan uskoa siihen, että käynti yleisessä saunassa tosiaan on reilun kymmenen euron arvoinen. Fiilis on erilainen verrattuna uimahallin saunaan tai lenkkisaunaan. Yhden käyntikerran perusteella vaikuttaisi siltä, että Kulttuurisaunalla käy enemmän yksittäisiä saunojia kaveriporukoiden tai vakioasiakkaiden sijasta.

Sauna Arlan tunnistaa massiivisesta metalliportista. Kulttuurisaunan jälkeen palaan taas vanhan liiton meininkiin. Kävelen sisäpihalta saunaan, jossa minua on vastassa saunan nykyinen omistaja Kimmo Helistö. Saunaa nyt kahdeksan vuoden ajan pyörittänyt Helistö ihastui asiakkaana ollessaan saunan hieman kulahtaneeseen mutta alkuperäiseen ulkoasuun. Hän kuitenkin mietti, voisiko antaa saunan rapistua tekemättä asialle mitään, ja lopulta päivänä saunan edellinen omistaja tarjosi Helistölle viestikapulaa kannettavaksi eteenpäin.

Sauna Arla haluaa olla nimenomaan yleinen sauna, ei tilaussauna. Esimerkiksi polttariporukoita pyritään välttämään yleisen rauhan säilyttämiseksi. Kuitenkin omat saunakaljat saa ottaa mukaan eikä lasiin syljetä täälläkään. Helistön mukaan yleisiä saunoja voi pitää korttelikapakoiden kaltaisina sosiaalisina tiloina. Toki saunassa peseydytään, muttei enää samasta syystä kuin vuosikymmeniä sitten. Yleiseen saunaan tullaan hyvän löylyn takia, joka on erilainen kuin esimerkiksi sähkölämmitteisen kiukaan löyly. Sauna Arla on lämmennyt kaasulla vuosikymmeniä.

Helistön mukaan asuntoihin rakennettavat saunat eivät kuitenkaan ole uhka yleisille saunoille. ”Pääkaupunkiseudulla asuminen on tänä päivänä järkyttävän kallista. Ihmiset eivät halua maksaa pienestä kopista suuria summia. Varsinkin kun saunasta tehdään yleensä muutaman vuoden sisällä jonkinlainen varasto.” Helistön mukaan oli kulttuurisesta näkökulmasta vakava moka hävittää Helsingin yleisiä saunoja vuosikymmeniä sitten. Hän kuitenkin uskoo yleisen saunan uuteen tulemiseen. Helistöllä on työn alla hanke, jonka tarkoituksena on tuoda Jätkäsaareen uusi saunan ja ravintolan yhdistävä kompleksi. Sauna Arlan hän sen sijaan haluaa säilyttää ja kehittää sitä nimenomaan alkuperäisenä kohteena.

On aika siirtyä saunatestin viimeisiin löylyihin. Pääni yläpuolella on luukku, johon löylyvettä heitetään. Siitä on vastaanottotiskin ja saunan välillä varoitettu kahteen kertaan. Jos heittää paljon löylyä, naama kannattaa ottaa pois luukun edestä, muuten tulee vettä visiiriin. Kolmannen varoituksen saattelemana siirryn lauteille muiden arjen ritarien joukkoon. Meininki on todella hyvä, samoin löyly. Juttu lentää lauteilla ja hetken päästä muuan partasuu aloittaa keskustelun kanssani. Tunnistan ammattilaisen kumisandaaleista. Vieressäni istuvalla miehellä on päässään harmaa saunahattu, jonka tarkoituksena on kuulemma suojata päätä ja korvia löylyiltä sekä estää huonoa oloa. Ilmeisesti myös saunominen on välineurheilua. Pikku hiljaa kolme päivän saunaputki alkaa painaa. Lähtiessäni huikkaan Helistölle kiitokset loistavasta löylystä ja meiningistä.

Kuva: Mette Bremer