Teksti: Joonas Kallonen

#1 Instagram-stoorit. Instagram-stoorit ovat mielenkiintoisempi ilmiö kuin NFT:t, metaverse ja vegaaniset nahkakengät yhteensä. Muutaman sekunnin pituiset tarinat ovat digitaalista ilmiötaloutta parhaimmillaan: vauvoja, poliittisia kannanottoja, ekofeministisiä analyysejä, pierumeemejä, myyntikampanjoita, optimismia ja misantropiaa miniatyyriannoksina, saatavilla nyt ja huomenna, läsnä aina ja ikuisesti. David Foster Wallace kirjoitti romaanissa Infinite Jest elokuvasta, joka on niin viihdyttävä, että sitä katsovat menettävät halunsa tehdä mitään muuta. Kuluttajat passivoituvat vihanneksen tasolle aivojen kietoutuessa lopullisesti elokuvan tarjoaman viihteen ympärille. Stoorien selaaminen on vastaava koukku, verraton aivojen kutittelija ja kriittisen ajattelukyvyn tappaja. Kun olen selannut kaikkien seurattavien stoorit loppuun, olo on kuin päähän olisi lyöty tylpällä esineellä. Identiteettini on liudentunut, en enää ole yhtä tarkkarajainen kuin ennen. 

Tarinat siirtyvät eteenpäin sekunnissa niin, että ehtii vain nopeasti hahmottaa ensimmäisen kuvan. Kun tarinoita on satoja, voi näpytellä minuuttien ajan omakuvia, maisemia, kokemuksia, hetkiä elämistä. Kun näpyttelyä on jatkunut yli viisi minuuttia, mieli alkaa rauhoittua, tyhjentyä ajatuksista, muuttumaan kammioksi, joka vastaanottaa loputonta kuvavirtaa. Kuin selaisi televisiokanavia, joista jokaisella on esillä kokonainen elämä toiveineen ja pelkoineen. Pikkuhiljaa en ole enää minä, en ole Helsingissä, olen kaikki ihmiset ja olen kaikkialla maailmassa. Stoori, stoori, stoori. Hetki kerrallaan eteenpäin, elämästä toiseen. Jossain digitaalisen kuvavirran takana on koko maapallon peittävä metatodellisuus ja sen aaltojen hyökyminen. Kun aaltoihin uppoaa pää edellä, kokemus on #hengellinen.

#2 Vastustus. ‘’Ei natseja Helsinkiin, ei natseja mihinkään!’’ Sanat pyörivät kehää Töölön kaduilla. Kulkue etenee pakkasessa ja pimeässä kohti Hietaniemeä. Viimeiset kaksi vuotta olen tottunut työskentelemään ja opiskelemaan kotoa käsin. Usein kumppani on arkipäivän ainoa ihmiskontakti, kavereita näkee vasta viikonloppuna. Mielessä pyörii usein, että tämä on aina ollut kapitalismin märkä uni, järjestelmän todellinen täydellistymä ja historian loppu: jokainen työskentelee kotona irti muista, itse kulutusvalinnoilla rakentamassaan kuplassa, yhteydessä ulkomaailmaan vain erilaisten alustojen kautta. Kanssakäyminen tapahtuu digitaalisesti, kuvaan tunteitani giffeillä ja itse muokkaamillani meemeillä ja kun joku toteaa ettei tämä ole luonnollista kommunikaatiota, kysyn ‘’miksei’’ ja ‘’eikö kaikki mitä ihmiset tekevät ole lopulta luonnollista jos ihmiset tekevät niin vapaaehtoisesti’’ ja ‘’eikö kehityksen vastustaminen ole vähän itsetuhoinen projekti’’. Sen jälkeen kadun sanomisiani ja myönnän, että tämä tuskin on luonnollista ja tilaan Woltilla ruokaa, jonka kasvottomaksi ja nimettömäksi jäävä kuski jättää hiljaa oveni taakse. 

Joulukuussa menen mielenosoitukseen. Kuljemme Kampista Töölöön blokkaamaan kansallismielisen kulkueen reitin. Joku huutaa megafoniin: ‘’Alerta, alerta antifascista!’’ 

Ilta on jäätävän kylmä, en tunne sormiani. Silti tuntuu hyvältä olla ihmisten keskellä, velloa osana massaa. Vaikka ihmiset mulkoilevat toisiaan kuten ihmisillä on tapana, kilpailu asetetaan hetkeksi sivuun, sillä kaikkia yhdistää sama vihollinen. ‘’Poliittinen subjektius rakentuu vastakkainasettelusta’’, artikkelissa sanotaan. Olen mustiin pukeutunut ja muodoton, hahmoton kasa lämpöä keskellä kulkuetta. Kun avaan suuni huutoon, ulos tulee samanlaisissa kulkueissa ympäri maailman kuultuja sanoja ja äänteitä. Minut on hetkeksi poistettu lokerostani kaupungin asuinlokerikoisssa ja ankkuroitu elävien kehojen keskelle, jotka yrittävät pusertaa vastavoimaa kumoon, pois silmistä ja julkisesta keskustelusta. Kokoonnumme tämän hetken äärelle vuosittain, kuten ennen kokoonnuttiin kirkkoon. Hajaantumisia ja kotiin palaamisia helpottaa ajatus toistuvuudesta, poliittinen mielenilmaus on joka vuosi toistettava rituaali, viimeinen elonmerkki ennen joulukoomaa. Kokemus on #hengellinen. 

#3 ASMR. Videosarja käsittää kaksikymmentä erilaista ASMR-kokemusta. Tarkoitus on tarjota mahdollisuus tutustua erilaisiin ASMR:n lajeihin. Videot vastaavat eri aistitarpeisiin: kuuloon, näköön, kosketukseen. Nainen syö kurkkua herkästi ääntä poimivan mikrofonin edessä. Miehen kädet järjestelevät työkalulaatikkoa. Sivellin laskeutuu hitaasti selän ihoa pitkin. Pikkukivet rapisevat toisiaan vasten. Syyslehdet rahisevat vaelluskengän alla. Pankkivirkailija laskee seteleitä. Nainen tamppaa mattoa ultrahidastuksella. Jäntevät sormet paukuttelevat kuplamuovia. Korkokengän korko murskaa hedelmiä. 

Aistivoimaisuus on digitaalista kaupankäyntiä, uusi niche, tarve, jonka täyttämiseksi ihmiset valmistavat tuntikaupalla sisältöä. Stimuloivat ja rauhoittavat aistielämykset auttavat sietämään monotonista ja enenevässä määrin aineetonta tietotyöläisen arkea. Ne ovat tuutulauluja aikuiselta ihmiseltä toiselle, hetkellinen paluu kehoon ja sen tarpeisiin.

Ne puhkaisevat ykkösten ja nollien täyttämän vuorovaikutuksen maailman kanssa ja muistuttavat, että meillä on hermosto, joka reagoi vahvasti mitä erilaisimpiin ärsykkeisiin. Esimerkiksi go -lautapelissä käytettävät pelimerkit, liuskekivestä ja simpukankuorista valmistetut hiotut kivet, päästävät yhteen iskeytyessään äänen, joka saa ihoni kananlihalle. Kuorimisvideot taas saavat minut inhosta sykkyrälle. Työkalulaatikon järjesteleminen tekee olosta rauhallisen, kuin jokin suurempi voima pitäisi kämmenellään. Venäjä hyökkää Ukrainaan, markkinatalous on uuden kriisin partaalla ja Oscar-gaalassa juontajaa lyödään kasvoihin, mutta työkalut ovat järjestyksessä ja hetken verran maailma tuntuu helposti haltuun otettavalta kokonaisuudelta. Tunnin pituinen video vesiputouksesta hypnotisoi käyttäjän tasaisella pauhullaan. Voi lähes haistaa veden ja tuntea pisarat ilmassa. Hetken katsoja on läsnä, ei ajattele vaan aistii, ja aistikokemuksesta tulee identiteetin sisältö: minä = aistikokemus. Kokemus on lähes #hengellinen. 

#4 Musiikki 

Kuorolaulu on paras sosiaalisen kanssakäymisen muoto vuonna 2022. Äänet lomittuvat ja limittyvät, yhdistyvät, nostavat ja laskevat toisiaan. Sopraano, altto, basso, baritoni. Kaikilla on tehtävä kokonaisuudessa. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tämä on se mitä yritysmaailmassa kutsutaan synergiaksi: yritysfuusiossa korostetaan kuinka lopputuote on jotain suurempaa ja eteerisempää kuin pelkkä toisiinsa kietoutuvien taloudellisten yksikköjen summa. Samoin kuorolaulussa jokainen tuijottaa omaa partituuriaan, keskittyy omaan suoritukseensa, ollen silti osa suurempaa äänten kokonaisuutta. Kuoronjohtaja on ainoa, joka hahmottaa kokonaisuuden ja ohjaa sitä turvallisella, varmalla otteella. Kristillisessä kontekstissa kuorolaulu on vertauskuva ihmiskunnasta, jota ohjaa ylimaallisen voiman näkymätön käsi. 

Temppeliaukion kirkon akustiikka tukee erinomaisesti kuorolaulua. Ääni kimpoilee seinistä ja katosta. Kovilla penkeillä istuminen ei haittaa, sillä musiikki nostaa takapuolen muutaman sentin tuolin pinnan yläpuolelle. Puhelinta tuijottavat saavat pahoja katseita. Tänne tullaan lepäämään. Kun hermosto on repaleinen lakana tuulessa, kun keskittymiskyky on tuhat mustaa marmorikuulaa jotka juoksevat kukin omaan suuntaansa, on pakko paeta hetkeksi puisille penkeille ja vain kuunnella. Täällä mennään musiikin rytmissä. Hitaasti arkiset ajatukset painuvat taka-alalle, jättäen tyhjää jauhavan koneen. Ajatukset korvautuvat musiikin ehdottamilla aihioilla, kuten ‘’maailmassa on myös kauniita asioita’’ ja ‘’hieno loppunostatus’’ ja ‘’säveltäjä on ollut liekeissä’’ ja ‘’ehkä kaikki järjestyy’’. Kokemus on ennen kaikkea #hengellinen.