Teksti: Anna Enbuske
Kuva: Salla Merikukka
Jos olen hullaantunut muiden mukana vuonna 2021 Euroviisuihin, voinko kutsua itseäni viisutietäjäksi? Jos en ole kuunnellut uusimpia Politbyroo- ja Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podcasteja, voinko puhua viime viikon politiikan käänteistä? Jos en tiedä jalkapallon pelisääntöjä, voinko mennä torille juhlimaan, kun Suomen miestenjoukkue vihdoin pääsee jalkapallon EM-kisoihin? Jos en ulkoa muista Habermasin keskeisimpiä teoreettisia ajatuksia, voinko edes sanoa ääneen olevani viestinnän opiskelija? Voinko olla eri mieltä jostain saamatta syytöksiä siitä, etten ymmärrä asiasta mitään? Mitä jos joku tietää aina enemmän puheissa olevasta asiasta kuin minä?
Kuka saa osallistua keskusteluun? Kuka saa puhua?
Samaan aikaan, kun kaikessa viisaudessamme julistamme armollisuutta itseään kohtaan sekä sitä, että on tärkeää jatkuvasti haastaa omaa ajatteluaan ja oppia uutta, tulemme helposti keskusteluissa tyrmätyiksi – ja tyrmääjiksi. Kun asiaan perehtymätön osallistuu keskusteluun, hänet helposti vaiennetaan. Pitää ensin tietää, ennen kuin voi osallistua järkevään keskusteluun. Pitää olla oikein, viisasta ja puhdasta sisältöä. Vai pitääkö sittenkään?
Ikään kuin yhteiskuntamme jakautuisi asiakysymyksistä riippuen tietäjiin ja tietämättömiin. Tietäjät tietävät ja näiden tietämättömien puolestaan pitäisi ymmärtää olla hiljaa, koska jos sinulla ei ole raakaa tutkimusta ja tilastoja aiheesta, millään muulla ei ole väliä. Jos kysyt muille itsestäänselvyyksiä, et ole aiheesta oikeasti kiinnostunut ja halukas oppimaan, vaan tyhmä. Sillä tyhmiä kysymyksiä todella tuntuu olevan.
Koska faktat ja tutkimus on se, joka puhuu, ei ole oikeastaan väliä, onko sinulla ymmärtämiesi pointtien myötä asiasta joku mielipide tai herättääkö aihe sinussa tunteita. Tunteille ei ole sijaa – järki ja tunteet -taiston voittaa aina järki – vaikka viestintää opiskelleena pitäisi toki tietää, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja eihän järkikeskusteluun tunteita kuulu muutenkaan sekoittaa – mitä oikein ajattelit!
Vaikka kokemusasiantuntija on aina kokemusasiantuntija, tilastojen osoittaessa muuta tämän kokemusasiantuntijan yksilöllisillä kokemuksilla ei ole väliä. Kyllä ne tilastot sen totuuden osoittavat. Sinun yksittäinen kokemuksesi ei siinä mitään paina.
Olen usein miettinyt, olenko liian tyhmä tai liian vähän jotain siihen nähden, että opiskelen valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Vaikka aktiivisia käytäväkeskusteluja luentojen välissä ei juurikaan viime aikoina ole ollut, muistan vahvasti keskusteluista sen tunteen, miten keskustelija toisensa jälkeen halusi osoittaa tietävänsä vähän enemmän tai esittävänsä vielä toistaan paremman uuden faktan, jota muut eivät olleet ajatellutkaan – tai ehkä olivatkin, mutta sinä ehdit ensin. Jos et ole jo käytännössä kohdussasi kuullut klassisia poliittisia teorioita, älä nyt ainakaan valtiotieteelliseen erehdy hakeutumaan. Täällä on todelliset tietäjät, joiden kanssa et halua joutua väittelyyn – sillä väittelyksihän se usein meidän tietäjien kesken menee. Taisteluksi siitä, kuka sanoo nasevimmin.
Sama ilmiö toistuu muuallakin. Todettakoon kuitenkin, että huuhaalta saa ja pitää katkoa siivet – disinformaatio ei voi olla se, jonka varaan yhteiskuntaamme rakennamme. Senkin voi kuitenkin tehdä lämmöllä.
Olenko joskus pyöräyttänyt silmiäni, kun keskusteluun liittynyt henkilö ei ole tiennyt, että ei ole sattumaa, mihin järjestykseen Spotify omilla soittolistoillaan biisejä laittaa? Olen. Olenko joskus ryhmäkeskustelussa kirjoittanut viestin parhaillaan puhututtavaan aiheeseen ja sittenkin pyyhkinyt sen pois, kun se ei ole ollut tarpeeksi asiantuntevaa? Olen.
Uskaltaisin väittää, että meistä jokaisesta löytyy nämä molemmat puolet asiasta riippuen. Tietäjä ja tietämätön. Tyrmääjä ja tyrmätty. Ne molemmat puolet, joista kummankin pitäisi saada osallistua keskusteluun. Koska eikö keskustelussa arvokkainta kuitenkin pitäisi olla sen, että kaikki saavat osallistua ja että keskustelun osapuolia kunnioitetaan?
Ei pitäisi olla rohkeutta avata suunsa ja kertoa mielipiteensä tai ajatuksensa ääneen, koska niinhän se homma toimii. Jos rakennamme todellisuutta sillä, mitä luemme, näemme ja kuulemme, siitä todellisuudesta tulee helposti aika yksipuolinen, jos – tietäen tai tiedostamatta – vaimennamme toisen osapuolen. Sen, joka ei vielä tiedä ja haluaisi ymmärtää tai on käsittänyt jotain tästä välillä aika päättömästä maailmasta erillä tavalla.
Saammeko me keskustellessamme tilaisuuden kysyä, erehtyä ja oppia? Haluan uskoa siihen, että saamme.
