Kolumni: Utopia, josta joskus vain haaveilin

Ankea herätys kertoo klo 6.30, että on jälleen aika selviytyä. Aamupala naamariin ja klo 7.12 lähtö oppitunneille Tapiolaan. Klo 14.30 kaupan kautta jäähallille. Läksy- ja evästauko. Sitten verryttely, parin tunnin jää ja kunto-oheiset perään. Klo 21 kotiin ja vielä pitkän matikan läksyjen aika. Puolelta öin vihdoin nukkumaan. Sama kaava päivästä toiseen, kuin olisin “Päiväni murmelina” -elokuvan päähenkilö.

Vuosien ajan nautin suunnattoman paljon siitä, että vietin kaiken vapaa-aikani jäähallilla. Muodostelmaluistelu oli minulle kaikki kaikessa. Vaikka harrastus vei paljon aikaa, rakastin luistelua, kilpailemista ja joukkuettani yli kaiken. Luistelukaverit olivat tärkein sosiaalinen verkostoni. Harrastus oli erottamaton osa identiteettiäni.

Yläasteen ja lukion aikana luistelin SM-junioreissa, ja joukkueeni saavutti SM-pronssimitalin. Samaan aikaan luokseni hiipi anemia, joka johti toiseen jos kolmanteenkin ongelmaan. Kylmägeeliä, buranaa, rytmihäiriöitä. Vaikka kunnon urheilijat kävelevät portaat, otin aina hissin. Aina, koska apua huutaneet reidet niin pakottivat. 

Viimeisen vuoden aikana laskin jatkuvasti, kuinka monta sunnuntain aamutreeniä olikaan vielä kauden aikana jäljellä. Sluibailin aina, kun onnistuin välttämään valmentajan valvovan katseen. Lauantai oli viikon paras päivä, koska silloin latasin akkuja, jotka arkena tyhjenivät täysin. Jaettavaa olisi hurjasti enemmän, mutta kaikkien tunnustusten aika ei ole tänään.  

Vaikka olin jatkuvasti väsynyt, sisu ei tahtonut antaa myöten. Luistelu oli koko elämäni, joten lykkäsin lopettamispäätöstä seuraavalle keväälle. Uupuessani aloin vääjäämättä kyseenalaistamaan elämäntapaani. Kyseenalaistaminen muuttui inhoksi, inho vihaksi. Kaikki luistelussa tuntui vastenmieliseltä: väsymyksen lisäksi lajikulttuuriin kuuluneet ilmiöt, kuten ulkonäkökeskeisyys, riittämättömyys ja perfektionismi suorastaan vituttivat. Alkuvuodesta 2020 julkisuuteen noussut artikkeli kohuvalmentaja Mirjami Penttisen valmennusmetodeista ei ainakaan helpottanut oloani, vaikka onneksi oman urani aikana kohdalleni osui ammattitaitoiset ja kannustavat valmentajat.

Lopulta maaliskuussa 2020 koitti vuoden odotetuin päivä: jätin luisteluharrastuksen ja sain odottamani vapauden. Päällimmäisinä tunteina olivat katkeruus ja helpotus –  vihdoin ohi, never again. Kaikki oli pimeää, sekavaa ja epävarmaa. Ei rutiinia eikä rääkkiä. Identiteettini mureni pieniksi sirpaleiksi. Vein luistimet varaston ylähyllylle, sillä tuskin niitä enää koskaan käyttäisin.

Kuten klisee kuuluu, aika voi parantaa haavat, joten puolentoista vuoden tauon jälkeen annoin ystävieni kannustamana luistelulle toisen mahdollisuuden. Mahdollisuus muuttui hiljalleen rakkaaksi harrastukseksi, kun löysin luistelun ilon uudelleen kerran viikossa treenaavan höntsäryhmän kautta. Saan pitää niin monta juomataukoa kuin haluan, eikä kukaan valita pikkurillin asennosta. Treeneissä on KIVAA. Utopistista, sanoisi entinen Vilma. 

Mitä sitten opin? Pääsin pois itseään toistavasta aikasilmukasta, mutta elämääni jäi tyhjä aukko. Tyhjyyden keskeltä voi kuitenkin löytää ilon uudelleen, ja sitä iloa kannattaa uskaltaa seurata. Antaa toinen mahdollisuus ja toisaalta tehdä sovinto menneen kanssa. Tänään – tässä ja nyt – todella voin sanoa rakastavani luistelua. 

Kirjoittaja on entinen suorittaja ja nykyinen höntsäilijä, joka tästä huolimatta nauttii suunnattoman paljon tavoitteista ja startup-pöhinästä