Teksti: Elli Reinikainen
Kuvat: Elli Reinikainen, Enni Levanen, Viivi Kuuspalo
“Siis ei voi olla todellista, siellä sataa vettä”, kuuluu ensimmäinen kommentti, kun olemme nousseet maan tasalle Aalto-yliopiston metroaseman liukuportaista. R-kioskilta ostettujen tsemppisuklaiden jälkeen pakenemme sadetta aution kandikeskuksen aulaan etsimään ilmoitustauluja ja laatimaan sotasuunnitelmaa.
On torstai-ilta, 11. huhtikuuta. Kolme Groteskin päätoimittajaa ovat päättäneet lähteä selvittämään, pitääkö myytti Otaniemen kuukauden kestävästä vapusta paikkansa. Tapahtuuko Suomen köyhimmällä postinumeroalueella todella jotain joka päivä?
Ilmoitustaulusta ei ole meille mitään apua, joten suuntaamme etsintämme Telegramiin ja Jodeliin. Lopulta eteenpäin auttaa kuitenkin AYY:n nettisivujen opiskelijayhdistysten lista. Kaikista sivuilla listatuista teekkarien harrastekerhoista vain yksi ilmoittaa torstaina järjestettävästä tapahtumasta. “Jos elektroniikka-askartelu tai radiot kiinnostavat, niin PRK on juuri Sinua varten”, lupaa Polyteknikkojen Radiokerhon nettisivu. Siispä suuntaamme Jämeräntaipaleelle.
JMT 3A:n ylimmästä kerroksesta löydämme radiokerhon huoneen, joka on täynnä laatikoittain elektroniikkahärveleitä, johtoja, näyttöjä, työkaluja ja muuta tavaraa. Keskellä huonetta pöydän virkaa toimittaa valtava kaapelirulla. Huoneen reunalla tietokoneen ääressä istuu yksi kerholainen, muita radiointoilijoita ei vielä näy. Meille kerrotaan, että kyseessä on radioamatööriyhdistys, jonka kerhohuoneelle voi tulla esimerkiksi rakentelemaan tai työstämään muita projekteja. Tällä hetkellä kerho yrittää saada radiomastoihinsa uudet harukset – mitä se sitten tarkoittaakin. Groteskin päätoimitus ei ikävä kyllä taida kuulua nettisivuilla kuvattuun Radiokerhon kohderyhmään.
Kyselemme radiokerholaiselta tapahtumista, ja hän vinkkaa meidät jo löytämämme Telegramin tapahtumakanavan äärelle. Baareja Otaniemessä ei kuulemma oikeastaan ole, paitsi Fat Lizard, joka parinkymmenen euron pizzoineen ei ole kovin opiskelijaystävällinen. Kiitämme juttutuokiosta, kirjoitamme nimet vieraskirjaan ja jatkamme matkaa.
Vastapäätä sijaitsevan Servin Mökin eli Smökin ovi on auki, joten suuntaamme sisälle. Naulakoilla hengaavalta porukalta saamme tietää, että olemme päätyneet Inkubion ja Fyysikkokillan yhteisille vappusitseille. Pari vuotta sitten sitseillä oli hääteema, ja nyt olemme edenneet jo ruuhkavuosiin. Kuulemma missasimme juuri esityksen, jossa kellotettiin kaljaa tuttipullosta. Jatkoille saattaisi päästä kuokkimaan, mutta niiden laadusta ei olisi kuitenkaan takeita, koska sitsit saattavat kestää hyvin pitkään, ja porukka hajaantuu usein yksityisiin jatkopaikkoihin.
Poistumme Smökistä kiertelemään sateiseen Otaniemeen, jos sattuisimme törmäämään johonkin lupaavaan tapahtumaan. Kävelemme Teekkarikylän läpi ja Rantasaunan ohi, jotka kummatkin vaikuttavat melko autioilta. Vastaan tulee muutama lenkkeilijä, suurimmaksi osaksi kadut ovat tyhjiä. Palaamme metroasemalle ja viihdytämme itseämme vastailemalla Jodeliin tulleisiin viestipyyntöihin, kunnes meidät ghostataan.
Aalto Artsin edessä tapaamme porukan artsilaisia. Kim ja Heidi ovat lähdössä kirjoittamaan kandia – kello on puoli kymmenen illalla. Kysymme, jatkuuko vappu täällä koko kuukauden. Vastaus on epäilevä. Joitain kotibileitä ehkä löytyy. Artsilaiset eivät kuulemma ole kovia bilettämään, joten meitä kehotetaan etsimään menoa teekkarikylästä. “Smökki on mun lempipaikka Otaniemessä”, kertoo Kim.
Teekkarikaveriltani saan vinkin, että Sahalla saattaisi tapahtua jotain. Google Mapsin opastamana kuljemme Startup Saunan ohi kylterien bilepaikkaan. Löydämme illan parhaat bileet. Musiikki ja mikrofoniin juonnettu puhe ulottuu jo parin korttelin päähän, mutta puisen rakennuksen ovi ei näytä sisäänkäynniltä. Kierrämme kiusallisesti koko talon ympäri ennen kuin uskallamme kävellä sisään.
Narikoilla tulee vastaan Helsingin yliopiston maantieteen opiskelija, joka neuvoo meitä kysymään järjestäjiltä lisää. Pian meitä vastaan tulee sitsejä järjestävä Dani. Olemme päätyneet Aalto Business Technologyn Safari-teemaisille sitseille. Dani ehdottaa, että tulisimme lavalle pitämään esityksen. Seuraavaksi vi vill ha Groteski på bordet –huutojen säestämänä tanssahtelemme esiintymislavalle vailla selkeää suunnitelmaa siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Lyhyen esittelyn jälkeen pyydämme sitsikansaa yhteiskuvaan, jonka lopputulos kertoo enemmän tunnelman tasosta kuin päätoimituksen valokuvaustaidoista. “This is what we call investigative journalism”, päätoimittaja Enni tiivistää lavalla.
Esityksen jälkeen meille tarjotaan kahvit sekä uusi LinkedIn -kontakti. Dani kertoo, että myös kauppatieteen opiskelijat opiskelevat 15 noppaa viestintää, mutta taloudellisella twistillä. Pian pääsemme todistamaan tiukkaa sitsipöytien välistä tuo minulle -kilpailua, jonka voittaja kruunataan muovikukkien kera safarin kuninkaaksi.
Kysymme myös Danin näkemystä siitä, kestääkö vappu Otaniemessä koko kuukauden. Hänen mielestään Otaniemessä tapahtuu aina jotain, mutta monesti bileet ovat suljettujen ovien takana “jossain kellareissa”, joten pitää saada kutsu tai tietää oikeat ihmiset. Kylterit graindaavat myös vappuna, joten he eivät ryyppää yhtä paljon kuin teekkarit. Danin mielestä emme voi saada edustavaa otosta Otaniemen vapusta yhden torstai-illan perusteella, koska seuraavalla viikolla meininki on jo aivan eri. Haalarimerkit ja Aalto BT -tarrat kourassa jatkamme matkaa ja päätämme käydä katsomassa, millaiseksi meno Smökissä on tällä väliin äitynyt.
Smökin ovella tapaamme fuksin, joka esiteltyämme itsemme luulee meidän toteuttavan jotakin jäynää. Hänen mukaansa Smökistä ulkoilmaan astuminen tuntuu kuin tulisi saunasta. Kun ovi aukeaa, ulos leviää viinanhajuinen ja tunkkainen sisäilma – päätämme jäädä ulkopuolelle. Sitsit ovat yhä käynnissä, kello on yksitoista, eikä vielä ole päästy edes jälkiruokaan. Jatkot eivät tule alkamaan hetkeen, ja jos alkavat, menosta ei kuulemma ole takeita.
Kyselemme, mitkä ovat Otaniemen parhaita tapahtumia. Vastaus kuulemma riippuu siitä, kuinka dokaamista haluaa. Smökin pihan tunnelma vahvistaa käsitystä siitä, että teekkarit ovat Otaniemen kovimpia bilettäjiä. Eräs sitsaaja toteaa lähtevänsä jo nyt kotiin, koska “huomenna pitää olla kunnossa, mutta ei tarvitse olla selvänä, vaan kunnossa”.
Ulos astuu kaksi teekkaria mukanaan Smökin ovikyltti. He yrittävät kiinnittää sitä takaisin oveen tuloksetta ja kyselevät meiltä kyltinkiinnitystarvikkeita. Emme valitettavasti osaa auttaa, joten he vievät kyltin takaisin sisälle. “Jos ne ois jättäny sen siihen, niin mä olisin niin vakavasti harkinnu sen nyysimistä”, toteaa eräs päätoimittajista haaveillen kyltistä Kuppalan seinällä, kun kävelemme takaisin kohti metroasemaa.
Nousujohteisen illan päätteksi toteamme, että vaikka todelliseen vapputunnelmaan ei kenties vielä päästy, ainakin Otaniemessä sattuu ja tapahtuu jotain koko ajan. Groteski kiittää ja kuittaa.
