Teksti: Camila Tuisku
Bach kajahtelee taustalla, kun silkein ja kultakoruin verhottu seurue käy keskustelua viimeisimmän konsertti-illan annista. Kielet vaihtelevat suomesta italiaan ja ranskasta kiinaan. Salin seiniä koristavat taidemuseoiden tarjontaa mukailevat teokset, ja sivupöydälle on aseteltu lasit vuosikertaviiniä. Illanvieton päätteeksi osanottajat hyvästelevät toisensa poskisuudelmin.
Tavallista arvokkaampi maku on yhdistänyt yhteiskunnan kermaa läpi ajan ja paikan. Oikeanlainen pukeutuminen, taiteen klassikoiden arvostus ja käytösetiketti ovat asettaneet oivallisen linjan tavallisten kansanosien erotteluun paremmasta, ja asettavat osin edelleen. Korkeakulttuurin salat kuin ovat hallussa niin harvoilla.
Jotta korkeakulttuurin tarjonnasta voi nauttia, tulee yksilöllä olla hallussaan tässä maassa vähiin käyvää resurssia: kulttuurista pääomaa. Toisin sanoen ymmärrystä yhteisössä arvostetuista tavoista. Tällaisia paremmasta mausta kertovia käytäntöjä ovat muun muassa klassisen musiikin kuunteleminen, gallerioissa ja oopperanäytöksissä vieraileminen sekä laaja kielitaito. Dantensa väliin jättänyt ihminen kun ei näistä kulttuurin ylevämmistä muodoista kykene nauttimaan.
Todellisuudessa ne bulevardilaisgallerian seinillä roikkuvat modernin taiteen helmet eivät kuitenkaan koskaan avaudu. Ei, vaikka sitä kuinka siemailisi viiniä kutsuvierastilaisuudessa ja pitäisi oikeaoppisen tuijotustauon jokaisen teoksen kohdalla. Eikä teosten sisäistämisellä lopulta ole edes väliä, henkinen kasvu ja nautinto kun ovat korkeakulttuurissa sivuosassa.
Ennen kaikkea taidegallerioissa vieraillaan näyttämisen halusta. Samanhenkisten kanssa verkostoidutaan ja samalla ympäröivälle yhteisölle saadaan kätevästi esiteltyä omaa hienostuneisuuttaan. Kun joku on todistamassa myhäilyä viini-illasta tai kirjahyllyn klassikkoteoksesta, syntyy statussymboli. Mitä saavuttamattomampia nämä korkeakulttuurin muodot ovat, sen paremmin ne säilyttävät arvonsa.
Mikä onni onkaan, että tämä luokkayhteiskunnan ruma perintö tulee väistämättä kuihtumaan pois.
Monipuolinen kielitaito kadottanee nykykehityksellä merkityksensä, mikä tietenkin on murheellista sivistyksen kannalta, mutta toisaalta ilouutinen tasa-arvolle. Kielten tarjonta vaihtelee kunnittain, mikä asettaa koululaiset eriarvoiseen asemaan. Ongelma kuitenkin korjaantuu kuin itsestään, kun englantia pusketaan yhä tiiviimmin päälle niin koululaitoksen kuin sosiaalisen mediankin puolesta. Mikä parasta, Suomeen kasvaa sujuvasti nykymaailman lingua francaa taitava sukupolvi. Generation Alphan upgreidatuilla kieliskillsseillä Suomi tulee olemaan hottia tavaraa kansainvälisillä kentillä.
Lupaavaa kehitystä tosin varjostaa todistusvalinnan pisteytyksen uudistus, joka nostaa lyhyet kielet samanarvoisiksi reaaliaineiden kanssa. Hyvällä mallilla ollut kiinnostuksen kuihtuminen kieltenopiskelua kohtaan on vaarassa, sillä pistesaldo lyhyemmän oppimäärän kielistä ei välttämättä jääkään tulevaisuudessa säälittäväksi. On syytä toivoa, että opetus- ja kulttuuriministeriö saa kaivettua lukiokoulutuksen kieltenopetuksesta jotain sopeutettavaa.
Taiteesta ja kulttuurista sitä on sentään löydetty. Niiden ylle on luvassa runsaat 17 miljoonan euron leikkaukset.
Sopeutustoimista on syytä iloita: kun kansa ei enää kuluta aikaansa teatterissa, vapautuu tarmoa viihteen etsimiseen muualta. Sitä on saatavilla esimerkiksi muista kanssaeläjistä tai suoratoistopalveluista. Korkeakulttuuriin verrattuna Netflix ja Finnkino ovat tasa-arvon edelläkävijöitä. Valikoimasta voi nauttia ilman stressiä oikeanlaisen etiketin tietämisestä – jäännöksiä historian saatossa muotoutuneesta tapakoodistosta ei popcorn-hyllyllä ole.
Mikä parasta, valtio säästäisi merkittävästi, kun väkeä ei ylikouluteta alalle, joka ei eilen, tänään eikä vielä huomennakaan tule tarjoamaan säännöllisiä töitä kaikille halukkaille. Suomessa pusketaan vuosittain ulos joukoittain vastavalmistuneita menoeriä, joita pitää vuoroin tukea sosiaalituilla, vuoroin valtion apurahoilla. Kulttuurialalta leikattaessa voitaisiin resursseja ohjata oikeita töitä tekeville ihmisille. Sairaanhoitajista on tälläkin hetkellä huutava pula, ja jos kukaan ei pidä huolta terveyspalveluista, hyvinvointivaltio voi oikeasti kaatua. Eläväthän ihmiset hoidosta, eivät taiteesta!
Korkeakulttuurin rappiotila on tietenkin ollut povattavissa siitä alkaen, kun Kansallisoopperan esityksiä ei ole tarvinnut marssia katsomaan paikan päälle, vaan esitystaidetta on voinut ihastella puhelimen ruudulta. Tämähän vie erityislaatuisuuden miltä tahansa elämykseltä, olkoonkin, että silloin taide on paremmin koko kansan saatavilla. Perimmäisenä motiivina tallenteiden tarjoamiselle lieneekin ollut alaluokan pitäminen loitolla parempien piirien kulttuurikeskittymistä. Eipähän kukaan epätoivotun väestöryhmän edustaja vahingossakaan eksy kulmille, vaan tapittaa halpaversiota tyytyväisesti ruudultaan!
Kaiken kaikkiaan korkeakulttuurin eriarvoistavuus on niin räikeää, että viimeistään epäoikeudenmukaisuuksien havaitsemiseen herkistynyt Z-sukupolvi tulee sen ajamaan alas. Jos ei tarkoituksella, niin ainakin vahingossa: nykynuorten geenit vaikuttavat suorastaan hylkivän vanhempien ikäluokkien arvottamia asioita. Tämän on havainnut myös poliisi, jonka on kerrottu rauhoittavan koulujen päättäjäispäivinä espoolaisrantoja klassisen musiikin voimalla.
Tulevaisuudessa klassisen musiikin ja muun korkeakulttuurin elinvoima seuraa TikTokin ailahtelevia trendejä. Siinä kohtaa, kun dark academia -teemaisten videokollaasien taustalla keksitään Tšaikovskin sijaan luukuttaa Tame Impalaa, on peli menetetty. Jäänteet siitä, minkä joskus mielsimme eliittikulttuuriksi, haihtuvat pois vanhempien ikäpolvien myötä.
