Teksti: Elli Reinikainen

Kuva: Gummerus

Vuonna 1955 Margaritifera margaritifera, jokihelmisimpukka eli raakku, rauhoitettiin Suomessa. Nilviäinen, joka voi elää yli 200-vuotiaaksi, on lainannut nimensä Anni Kytömäen Finlandia-palkinnonkin voittaneelle romaanille Margarita. Romaanin tarina päättyy kyseiseen vuoteen, mutta alkaa jo sodasta, jossa hetkellisesti näkönsä menettänyt Mikko makaa sairastuvassa. Romaanin tarinaa kantavat useat päähenkilöt, joiden tiet lopulta risteävät, joskin usein vain hetkeksi. Lukija pääsee myös kurkistamaan jokihelmisimpukan sisäiseen elämään. 

On kiinnostavaa lukea romaania sivustakatsojien näkökulmasta – henkilöiden, joiden ei ehkä aina ole helpointa löytää omaa sosiaalista paikkaansa tai jotka kipuilevat oman roolinsa kanssa. Sivustakatsoja tarkkailee maailmaa hyvin analyyttisesti. Hän tuntee ympärillään liikkuvat ihmiset hyvin, tietää heidän tapansa ja kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, joita monet eivät näe. Sivustakatsoja tietää eroavansa joukosta, ja nauttii rehellisesti juuri niistä yksinkertaisista asioista, jotka tuovat hänelle onnea. 

Romaanin kiehtovinta antia tarjoaa ihmiskehon kuvaus. Päähenkilö Senni on isänsä jalanjäljissä hieroja. Hierontatuokiot sisältävät sekä tarkkaa ja ammattitaitoista ihmiskehon erikoisuuksien ja rajallisuuksien ymmärtämistä että kiinnostavaa vuorovaikutusta asiakkaan ja ammattilaisen välillä. Se, mikä toiselle on rentoutumista tai palautumista, on toiselle raskasta työtä. Myöhemmin kirjassa päästään myös 50-luvun polioepidemiaan, joka tuntuu ehkä romaanin kiinnostavimmalta ajanjaksolta, osin sen takia, että hahmoista on ehtinyt saada jo niin vahvan otteen. 

Romaani ei kaunistele elämän sattumanvaraisuutta. Kuolema, sairaus ja erilaiset henkilökohtaiset vastoinkäymiset eivät aina johda johonkin parempaan ja suurempaan oppimiskokemukseen, vaan kenties helsinkiläiseen matkustajakotiin töitä etsimään. Sodanjälkeisessä Suomessa usein luonnon tai yksilön hyvinvointia tärkeämpää on yhteiskunnan hyöty ja vastuu. Kiinnostavaa onkin se, miten ihminen suhtautuu henkisen tai fyysisen toimintakyvyn menetykseen. Pienikin askel voi olla jo suuri saavutus. 

Romaanin loppupuolella mukaan saadaan myös perinteistä mysteeritarinaa, joka vie mennessään. Lopullinen romaanin juonikaarre sivupolkuineen tuntuu jäävän hiukan epämääräiseksi, mutta se ei haittaa lukukokemusta. Pikemminkin juuri hahmojen tavallisesta elämästä ja arjesta haluaisi kirjan päätyttyä kuulla vielä lisää ja saada tietää, miten heidän tarinansa jatkuu. Kaikkein antoisinta on pienten arkisten hetkien kuvaus. Kerronta on upean visuaalista, ihmisläheistä ja osuvaa, joten rosoiseen ja joskus jopa raadolliseen arkitodellisuuteen voisi upota pidemmäksikin aikaa. 

Ja kaiken aikaa ihmisten selviytyessä haasteistaan, omaa syrjäistä kamppailuaan veden alla käy pikkuruinen ja ikivanha raakku. Pikkuhiljaa sameutuva vesi pyrkii tukahduttamaan ensin nuorimmat ja heikoimmat yksilöt ja lopulta myös kaikkein vahvimmat. Romaani kuvaa niin ihmisen kuin raakunkin näkökulmasta, millaista on, kun energiaa ei ole enää mihinkään muuhun kuin selviytymiseen. Vaikka kirja käy välillä hyvin syvissä vesissä, pohjavire on kuitenkin jatkuvasti toiveikas. Menetyksiä saa surra, mutta pinnan alla välittyy toivo jostakin paremmasta. 

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus, sivumäärä 582