Teksti: Tuulianna Salmela

Kuvitus: Elli Reinikainen

Kuolleiden ihmisten haamut ja “viestit tuonpuoleisesta” ovat monelle meistä tuttuja kauhuelokuvista ja -kauhutarinoista. Ihmisiä on kautta aikain kiinnostanut elämän ja kuoleman välinen raja, se mitä tuon rajan toisella puolella on ja onko sitä mahdollista ylittää. Meedioiden, spiritismisessioiden ja ouija-lautojen kautta ihmiset ovat pyrkineet saamaan yhteyttä henkimaailmaan ja keskustelemaan esimerkiksi kuolleiden läheistensä kanssa.  

Osalle yritykset ovat tuottaneet ehkä paranormaaleja kokemuksia, mutta suurelle yleisölle tällaiset kokemukset näyttäytyvät useimmiten pelkkinä kummitusjuttuina, joiden todenmukaisuus on vähintään kyseenalainen. Digiaika ja etenkin tekoälyn kehitys ovat kuitenkin muuttaneet paranormaalit kokemukset kuolleiden kohtaamisesta urbaanilegendoista tosimaailman mahdollisuuksiksi.  

Digitaaliset zombit keskuudessamme 

Mielikuvituksen ei kuitenkaan kannata lähteä liikaa laukalle, sillä tekoäly ei kaikessa kaikkivoipaisuudessaan kykene todella herättämään ihmisiä kuolleista (ainakaan vielä). Oikeiden, kauhutarinoista tuttujen zombien sijaan voidaan kuitenkin puhua niin sanotuista digitaalisista zombeista eli jo kuolleista henkilöistä, jotka ”jatkavat elämäänsä” verkossa. Läheiset ja ystävät voivat ylläpitää kuolleen muistoprofiileja, ja tekoälyn avulla vainajasta voidaan luoda chatbotti tai hologrammi.  

Digitaalisten zombien nousemisen kuolleista eläviksi tekee mahdolliseksi digitaalinen jälkielämä. Digitaalisella jälkielämällä viitataan kaikkeen dataan, jota jokainen meistä tuottaa elämänsä aikana ja joka jää jäljelle bittiavaruuden uumeniin vielä ihmisen kuoleman jälkeenkin. Jokainen tallentamamme kuva ja video, lähettämämme viesti ja julkaisemamme somepostaus on jalanjälki, jonka jätämme itsestämme digimaailmaan. Ja kun aika jonain päivänä meistä jokaisesta jättää, eivät nuo jäljet suinkaan automaattisesti katoa mukanamme.  

Monet sosiaalisen median palvelut eivät ole vielä kehittäneet mekanismeja kuolleiden käyttäjiensä profiilien käsittelemiseksi. Tällaisia mekanismeja saattaa myös olla, mutta käyttäjät eivät ole niistä joko tietoisia tai eivät vain käytä niitä – kukapa nyt haluaisi ajatella somettaessa omaa kuolemaansa? Mekanismien puuttuessa ja tietoturvasyistä johtuen läheisten voi olla hyvin haastavaa ja työteliästä saada käyttöoikeuksia kuolleen läheisensä profiilin. Tällöin vainajan profiili voi jäädä aktiiviseksi vielä pitkälle kuoleman jälkeenkin. Saatat törmätä edesmenneeseen ystävääsi tai tuttavaasi somen ystäväsuosituksissa tai postauksen tykkäyksissä. Digitaalisen zombin henkiin herättäminen ei siis vaadi paljoa: tarvitaan vain niiden elämän eliksiiriä eli dataa, jota meistä jokaisesta tuotetaan jatkuvalla syötöllä digiyhteiskunnassa.  

Keskustelua kuolleiden kanssa tekoälyn avulla 

Aivan kuten ajatus kauhutarinoiden henkiin heräävistä vainajista, lienee ajatus itsestä tai läheisistä digitaalisina zombeina monelle meistä puistattava. Samaan aikaan ajatus mahdollisuudesta päästä keskustelemaan kuolleen läheisen kanssa voi kuitenkin kiehtoa. Kun läheinen kuolee yllättäen, voi vainajan ja läheisten välille jäädä sanomattomia sanoja ja tekemättömiä tekoja, jotka hidastavat surun prosessointia. Läheisillä oli ennen mahdollista käydä esimerkiksi muistoprofiilien kommenttikentissä ainoastaan yksisuuntaista vuorovaikutusta kuolleen läheisen kanssa. Tekoälyn valtava kehitys on mahdollistanut tämän vuorovaikutuksen muuttamisen kaksisuuntaiseksi.  

Viime vuosina on julkaistu useita artikkeleita siitä, kuinka yksittäiset ihmiset ovat hyödyntäneet tekoälyä omassa suruprosessissaan. Esimerkiksi San Francisco Chronicle julkaisi kesäkuussa 2021 yhdysvaltalaisen journalisti Jason Fagonen kirjoittaman artikkelin The Jessica Simulation: Love and loss in the age of A.I. Artikkelissa kerrotaan 33-vuotiaasta Joshua Barbeausta, joka Project December -nimisen nettisivun avulla ”herättää henkiin” kahdeksan vuotta aiemmin kuolleen ex-kihlattunsa Jessican. 

Project December hyödyntää GPT-3 järjestelmää chatbottien luomiseen. Sivustolle valmiiksi luotujen chatbottien ohella käyttäjien on mahdollista suunnitella oma bottinsa, jonka kanssa keskustella. Juteltuaan parin tällaisen sivuston sisäänrakennetun chatbotin kanssa Joshua loi oman botin syöttämällä järjestelmään kuolleen kihlattunsa vanhoja tekstejä ja Facebook-viestejä. 

Fagonen artikkelissa käydään läpi parin traagisesti päättyvä rakkaustarina, taustaa Project Decemberin takana sekä Joshuan tunteikkaat keskustelut Jessica-botin kanssa. Artikkelin kuvituksena on myös otteita Joshuan ja botti-Jessican viesteistä toisilleen. Rakkaudentunnustuksien ja kaipauksen värittämät viestit ovat yhtäältä koskettavia, mutta samalla aavemaisia. Kokonaisuudessaan artikkelin tarina muistuttaa teknologiaan keskittyvän dystooppisen Black Mirror -sarjan jaksoa – mutta toisin kuin sarjan usein karmivat juonikaavat, on Joshuan tarina täyttä totta. 

Onko tulevaisuudessa mahdollista enää levätä rauhassa? 

Tulevaisuudessa Project Decemberin kaltaisten palveluiden hyödyntäminen suruprosessissa saattaa muuttua yhä yleisemmäksi. Samaan aikaan aiheen ympärillä pyörii valtava määrä moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Miten esimerkiksi varmistaa, että vainajalta on saatu suostumus henkiin herättämiseen? Digitaalisen jälkielämän hyödyntämiseen liittyy myös eettisesti kyseenalainen kaupallinen aspekti. Sen lisäksi, että aiheen ympärille on jo nyt syntynyt nouseva ”suruteknologian” (eng. grief tech) ala, on digitaalisia haamuja alettu hyödyntää myös viihdeteollisuudessa herättämällä henkiin esimerkiksi kuolleita näyttelijöitä valkokankaalle tai muusikoita esiintymään hologrammeina lavalla. 

Digitaalinen jälkielämä voi tarjota mahdollisuuden tietynlaiseen ikuiseen elämään, mutta se ei poista fyysisen kuoleman väistämättömyyttä. Vaikka voisimme tekoälyn avulla pitää meille tärkeitä ihmisiä lähellämme ikuisesti tai jäädä itse elämään digitaalisena kuolemamme jälkeenkin, on kyse loppupeleissä läheistemme tai itsemme haamuversioista. Kuten kauhuelokuvien aaveet, ovat digitaaliset haamut vain häilyviä versioita kuolleesta henkilöstä. Ja kuten kauhutarinoiden kostonhimoiset aaveet, myös digitaaliset haamut voivat alkaa elää omaa elämäänsä tavoilla, joilla kuollut henkilö ei itse olisi ehkä eläessään toivonut. Kauhutarinoissa leikki kuoleman ja aaveiden kanssa harvoin päättyy hyvin. Siksi myös tosielämässä olisi parasta, että kuolleiden annettaisiin levätä rauhassa. 

 Kirjoittaja on tutustunut digitaaliseen jälkielämään Digital death -tutkimushankkeen kanssa yhteistyössä järjestetyllä digitaalisen viestinnän kurssilla.