Miksi scifi- ja fantasiakulttuurista tuli äärioikeiston propagandan väline? 

Teksti: Joonas Turunen

Kuvitus: Elli Reinikainen

Vuosi on 1977, ja pienen italialaisen Montesarchion kaupungin niityiltä kuuluu epätavallinen innostus. Tuhannet nuoret ovat saapuneet paikalle, mutta eivät perinteiseen poliittiseen mielenosoitukseen tai kulttuuritapahtumaan. He ovat kokoontuneet juhlistamaan J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -tarinaa ensimmäisessä Camp Hobbit -festivaalissa. Taustalla eivät kuitenkaan liehu vain kirjallisuuden ystävien liput, vaan tilaisuus on äärioikeistolaisen Movimento Sociale Italianon (MSI) järjestämä. 

Tolkienin kirjojen maailmasta tuli tälle fasistiselle liikkeelle symboli, jonka avulla se irrottautui perinteisestä fasistisesta imagosta ja loi itselleen uudenlaisen kulttuurisen identiteetin. 

Tämä fasistien fantasiatapahtuma ei jäänyt yksittäiseksi tapaukseksi. Melkein 50 vuotta myöhemmin scifi- ja fantasiayhteisöt ovat joutuneet jälleen ideologisen valtataistelun näyttämöksi. Internetin syövereistä on noussut pinnalle kommentaattoreita, joiden mielestä modernit versiot rakastetuista klassikoista, kuten Tähtien sodasta, Taru Sormusten Herrasta ja Star Trekistä, ovat liberaalin mädätyksen ilmentymiä. Tämä keskustelu on kantautunut myös poliittiseen norsunluutorniin, ja monet länsimaiset konservatiivipoliitikot ovat lähteneet mukaan vastustamaan modernin fantasian woke-ilmiötä. 

Miksi fiktiiviset tarinat, joita monet ovat pitäneet harmittomina satuina, ovat nyt poliittisten päättäjien valokeilassa? Miksi äärioikeisto hakee jalansijaa tarinoista, jotka kertovat toivosta, ystävyydestä ja vastarinnasta? 

Vasemmisto on pilannut fantasian! 

Nykyaika on ollut kova kokemus monelle konservatiiviselle fantasianörtille. Scifi- ja fantasiagenret ovat täyttyneet kertomuksista, jotka nojaavat vahvasti edistyksellisiin arvoihin. Enää ei voi edes löytää klassista sankarin taival -kertomusta, jonka pääosassa on mies, valittaa eräs tunnetuksi noussut nörttiyhteisön kommentaattori Youtubessa. Woke on kuulemma tuonut politiikan fantasian ja scifin maailmoihin. 

Tässä narratiivissa on kuitenkin pienimuotoinen heikkous. Scifi- ja fantasiakertomuksia on kautta aikojen käytetty edistyksellisten ja jopa vallankumouksellisten arvojen edistämiseeni. Tähtien sota on allegoria Vietnamin sodalle, jossa joukko kapinallisia taistelee alistavaa, mutta teknologisesti ylivoimaista  imperiumia vastaan. Star Trek on tarina sosialistisesta utopiasta, jossa diplomatiaan nojaava avaruusaluksen miehistö joutuu seikkailuissaan pohtimaan rasismin, sodan ja kansalaisvapauksien teemoja. 

Myös Matrix-elokuvista tuttu Red pill -ajattelu on irrotettu kontekstistaan äärioikeistolaisten käsissä. Elokuvassa päähenkilö Neo nielaisee punaisen pillerin, jonka avulla hän herää todellisuuteen ja oppii taistelemaan orjuuttavaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Konservatiivien parissa tämä orjuuttava järjestelmä koostuu tietenkin poliittisesta korrektiudesta ja perinteisten sukupuoliroolien tuhoamisesta. Surullinen ironia on siinä, että Matrixin ohjasivat kaksi transnaista, jotka ovat nimenomaisesti kertoneet elokuvan olevan vertauskuva sukupuolinormien kyseenalaistamiselle. 

Kuinka nämä vertauskuvat jäävät äärioikeistolaisilta ymmärtämättä? On helppo syyttää konservatiiviherrojen olemattomia medialukutaitoja, mutta katse on käännettävä myös kertomusten tarinankerronnallisiin ongelmiin. 

Monien scifi- ja fantasiakertomusten ytimessä on väkivaltainen taistelu monoliittista vihollista vastaan, selvästi määritellyt moraalin rajat ja jonkinlainen vallan ja kohtalon palvominen. Äärioikeiston silmissä Tähtien sota ei olekaan enää tarina luhistuvasta demokratiasta tai totalitarismin vaaroista vaan nuoresta miehestä, joka yliluonnollisilla voimillaan tuhoaa pahan vihollisen. Vuoden 1995 Oklahoman pommi-iskun tekijä Timothy McVeigh rakasti Tähtien sotaa, ja näki itsensä Luke Skywalkerin kaltaisena sankarina räjäyttäessään toimistorakennuksen täynnä ihmisiä. 

Etenkin Taru sormusten herrasta on noussut äärioikeistolaisuuden pyhäksi teokseksi. Tolkien itse ei nähnyt omaa teostaan poliittisena, ja hänen yksityiset kirjeensä paljastivat voimakkaan halveksunnan natsien väkivaltaista ideologiaa kohtaan. Tämä historiallinen tosiasia ei ole tietenkään haitannut italialaisia fasisteja tai muita äärioikeistolaisia poliittisen narratiivin uudelleentulkinnassa. Tarina ystävyydestä ja liittolaisuuksien tärkeydestä on vaihtunut rodullisen puhtauden ja soturikulttuurin ylistykseen. 

Autoritäärisyyteen taipuvaiset ihmiset rakastavat tällaisia voimafantasioita, sillä ne oikeuttavat heidän maailmankuvansa. Kaikista heistä tuskin tulee fasistisissa järjestöissä pyöriviä rautasaappaisia kansallisromantikkoja. Toisaalta lukiessa Umberto Econ luonnehdintaa fasismille tyypillisistä piirteistä on syytä huomata, kuinka pelottavan läheistä tuttavuutta tämän porukan ajatusmaailma tekee kyseisen ideologian kanssa. Elämä on taistelua, ja siinä voi menestyä ainoastaan vahvoihin perinteisiin nojaava soturi. 

Mary Sue vs the Impossible White Man

Machokulttuuri on suvaitsemattomuuden tähtilaivaston ytimessä. Viime vuosina konservatiivismielisiä nörttikanavia on syntynyt paljon, ja tästä joukosta löytyy paljon erilaisista taustoista ja olosuhteista tulevia ihmisiä. Heillä on kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä: halveksunta naisia kohtaan. Heidän mielestään modernit sankarittaret ovat naurettavan ylivoimaisia ja ällöttävän maskuliinisia. Liian vähän rintavarustusta ja liian paljon omia mielipiteitä. 

Nämä monokulttuurisen multiversumin mestarit käyttävät tällaisesta naisesta termiä ”Mary Sue”. Termi tulee Paula Smithin vuonna 1973 kirjoittamasta parodiasta Trekkie’s Tale. Tarina kertoo tähtilaivaston historian nuorimmasta naisluutnantista, joka on lähes täydellinen elämän jokaisella osa-alueella. Parodian tarkoituksena oli kritisoida huonosti kirjoitettuja, kirjoittajia itseään edustavia hahmoja fanifiktiossa. Äärioikeistossa tämä aiheellinen kritiikki on valjastettu lyömäaseeksi jokaista uutta naissankaria kohtaan, joka osoittaa minkäänlaista toiminnallisuutta tai pätevyyttä, riippumatta hahmon syvyydestä tai tarinallisesta perustelusta.

Näiden perinteiden puolustajien mielestä vasemmistolainen ideologia on pilannut fiktiivisen tarinankerronnan esittelemällä toinen toistaan ylivoimaisempia naishahmoja. Heidän toistuva argumenttinsa on, että nainen ei voi voittaa miestä fyysisessä taistelussa. Argumentti on tehokas juuri yksikertaisuutensa vuoksi. On tilastollisesti epätodennäköistä, että pienikokoinen nainen voisi voittaa suurikokoisen miehen fyysisessä tappelussa. Moderni fiktio tarjoaa naissankareita, jotka päihittävät helposti raavaita miehiä kohtalokkaissa taisteluissa. Tällainen rikkoo kuulemma fiktion uskottavuuden. 

Tässä argumentissa piilee kuitenkin epäkohta, joka paljastaa näiden miesten ennakkoasenteet. Fiktio on täynnä tarinoita miehistä, suurimmaksi osaksi valkoisista sellaisista, jotka modernien naissankareiden tavoin pystyvät uskomattomiin suorituksiin toinen toistaan uskomattomammissa tilanteissa. Tällaista mieshahmoa kutsutaan ”Impossible White Man” -nimikkeellä. Hän pystyy ratkaisemaan kaikki fyysiset haasteet ja päihittämään älykkäätkin viholliset vähäisellä tai olemattomalla kokemuksella. 

Äärioikeistossa ei käytetä tätä termiä miehistä, koska heidän maailmankuvassaan mies kykenee luontaisesti näihin urotekoihin. Selitys tähän voi löytyä lapsuudesta. Moni scifi- ja fantasiaharrastaja aloittaa kiinnostuksensa nuoressa iässä uppoutumalla teoksiin, joissa pääosassa olevat ylivoimaiset jokamiehet kykenevät parhaimmillaan tuhoamaan kokonaisia vihollisjoukkoja luonnollisilla kyvyillään. Näissä tarinoissa naisella on usein sivurooli ja harvoin toiminnallinen sellainen. Voittamattoman miessoturin myytistä on muodostunut normaalitila, jonka seurauksena samanlaisiin urotekoihin pystyvät naiset tuntuvat luonnottomilta. 

One algorithm to rule them all 

Lähiaikoina uutisissa on käsitelty miesten ja poikien näköalattomuutta. Moni heistä tuntee, ettei kuuluu osaksi yhteiskuntaa. Tällainen ajattelu ei ole vierasta myöskään scifi- ja fantasiaharrastajien piirissä. Syrjäytyneisyys tarjoaakin maaperän, johon kypsyy äärioikeistolainen ajattelu. Se on saanut suuren yleisön varsinkin somevaikuttajien kautta. Jotkut näistä nörttiyhteisön konservatiivisista vaikuttajista ovat onnistuneet keräämään itselleen miljoonayleisön. 

Tällaisten henkilöiden merkityksen ovat huomanneet myös amerikkalaiset konservatiivipoliitikot, jotka pyrkivät hyödyntämään heitä kulttuurisodissaan. Heitä on kutsuttu jopa suurien konservatiivikanavien, kuten Fox Newsin, haastetteluihin puhumaan siitä, kuinka liberaalit ideat tuhoavat scifi- ja fantaisayhteisön. 

Ongelman keskiössä ovat algoritmit. Youtuben ja Facebookin kaltaiset alustat suosivat sisältöä, joka herättää voimakkaita tunteita. Outrage sells! Tämä tarkoittaa sitä, että syöte on täynnä vihaa lietsovia meemejä ja videoita, jotka kiihottavat katsojia enemmän kuin tarjoavat rakentavaa keskustelua. Monet konservatiivinörtit ovat tehneet myös suuria summia rahaa toiminnallaan. Yksi heistä kehuskeli ostaneensa auton tekemällään sisällöllä. Nuorten miesten syrjäytyneisyys on lopulta muutettu hyödykkeeksi. Rahallinen kannustin ajaa nämä kapeakatseisuuden ritarit tekemään lisää tällaista sisältöä tulevaisuudessa, jokaisen uuden popkulttuurin tuotoksen kohdalla. 

Scifi- ja fantasiakulttuuri on kokenut nykypäivänä merkittävän muutoksen. Se, mikä oli aiemmin marginaalisessa asemassa oleva yhteisö, on levinnyt laajalle yhteiskuntaan. Kuvitteelliset tarinat ovat luoneet tilan myös monien vähemmistöjen kokemuksille ja tarinoille, jotka aikaisemmin jäivät huomiotta. Fantasia tarjoaa paitsi pakopaikan, myös voimaannuttavan mahdollisuuden nähdä itsensä osana laajempaa maailmaa. Kyky tunnistaa itsensä kuvitteellisissa maailmoissa on yksi syy siihen, miksi fantasian ja scifin maailmat voivat tuntua niin houkuttelevilta – ne tarjoavat pakotien ja mahdollisuuden unelmoida. 

Fantasian voima voi kuitenkin kääntyä myös vaaraksi. Tarinoissa piilee aina potentiaali manipuloida tulkintoja, niin kuin äärioikeiston viimeaikaiset edesottamukset ovat osoittaneet. Se, miten me luemme ja omaksumme tarinat, voi muovata maailmankuvaamme tavalla, joka ei aina ole hyvän eikä oikeudenmukaisuuden puolella. 

Vuonna 1977 italialaisella niityllä tapahtunut fasistien kokoontuminen on todiste siitä, kuinka fantasiasta on tullut paikka, jossa äärioikeisto voi kaapata ja vääristää kulttuurin merkityksellisiä elementtejä. Tuo ensimmäinen kokoontuminen ei ollut vain nuorten juhlintaa Tolkienin maailmalle, vaan myös poliittinen julistus siitä, kuinka tarinan voi muokata osaksi omien ideologisten päämäärien ajamista. 

Kaikesta huolimatta meidän ei tule luopua näistä tarinoista. Tehtävämme on pitää huolta siitä, että fantasiamaailmat pysyvät paikkana, jossa kaikilla on oikeus kuvitella itsensä sankariksi.