Arppa on palannut konserttisalikiertueellaan johonkin hyvin perinteiseen, vanhemmalle ja sivistyneemmälle väestölle tuttuun. Keikan asetelma muistuttaa etäisesti jotain klassisen musiikin konsertin, teatteriesityksen ja jazz-klubin väliltä. Bändi saapuu teatterin lavalle tunnelmallisen lavastuksen keskelle ja esittää kunnioittavalle yleisölle nimenomaan musiikkiaan, riisuttuna kaikesta turhasta show’sta.
Heti Tyler Mitchellin näyttelyyn astuessa on selvää, että se havahduttaa tarkastelemaan oman ihmiskäsityksen rajoitteita. Valokuvien koostuessa lähes poikkeuksetta tummaihoisista malleista kaukasialaisedustukseen tottuneena teoksia tarkastelee siltä kannalta, että tässä kuvataan nyt tummaihoisia ihmisiä. Toisaalta osin tähän kuvien voimakin rakentuu. Romanttisessa metsämaisemassa loikoilevat seurueet tuovat mieleen rokokooajan joutilasta yläluokkaa esittävän maalaustaiteen. Kontrasti valkoisen aateliston ja samankaltaisessa asetelmassa poseeraavan tummaihoisen ryhmän välillä saa pohtimaan, miten esittelemme eri ihmisryhmiä.
